Mieleen tulevat nihilismin hirvittävät ajat, Aleksanteri III:n hallitessa. Mutta onhan nihilismi kuollut… Ainakin on meille uskoteltu sen olevan kuollut, ja ajatuksessa sen henkiinheräämisestä on niin paljon kauhistavaa, ettei yksikään meistä rohkene sitä omaksua…
Monet, kovin monet seikat pysyisivät siitä huolimatta käsittämättöminä.
Keisari? Juuri tämä keisari, joka kuluttaa päivänsä mietiskelemällä keinoja kansansa onnellistuttamiseksi ja jonka ainoana vikana on eräänlainen heikkous ja arvostelukyvyn puute.
Olkoon niin, että tämä vika itsevaltiaassa on kovin raskauttava…
hänen vilpitön tahtonsa on kuitenkin kieltämättömissä…
Ja mihin pyritään näillä uhkauskirjeillä? Pelottamaanko häntä? Uhkaus,
jonka toteuttamisesta ei olla varmoja, menettää tehonsa.
He siis uskovat olevansa kyllin voimakkaat panemaan sen täytäntöön,
heti kun aika on sovelias?
Hyvä Jumala! Eikö tästä voi tulla hulluksi?…
Tyynimmältä näyttää keisari itse. Sanon: näyttää… Todellisuudessa ei tällä miehellä voi olla sellaisia hermoja, jotka kylmästi hymyillen voisivat uhmata tämäntapaisia hyökkäyksiä. Hän hillitsee itsensä… toisten tähden. Ennen kaikkea keisarinnan tähden…
Aleksandra Feodorovna sai tietää tapauksen häneltä itseltään… Kenties keisari tahtoi ehtiä ennen pahoja kieliä ja omalla levollisuudellaan lieventää tapauksen aiheuttamaa kauhistusta…
Hän ja keisarinna ottavat, kuten joka päivä muulloinkin, osaa jumalanpalvelukseen… Erikoisista varovaisuustoimenpiteistä en ole nähnyt merkkiäkään. Mutta työskenteleehän Trepov, jolle asia luonnollisesti heti ilmoitettiin, salassa yhtä hyvin kuin tuo hirveä komitea…