Hän katsoi minuun, ikäänkuin olisi tahtonut lukea ajatukseni sieluni
sisimmästä.
En voinut muuta kuin nyökätä ja sopertaa jonkun sisällyksettömän vastauksen… Tuntuu omituiselta kirjoittaa sitä, mutta sillä hetkellä kun tunsin Aleksandra Feodorovnan tutkivan ja surullisen katseen olevan itseeni kohdistettuna, aloin äkkiä epäillä sitä, mihin siihen saakka oli uskonut…
Joitakuita harvoja sokaistuja?
Nyt istun taas ja mietiskelen… Kansa? Kuka, mikä on kansa? Tietääkö sitä Aleksandra Feodorovna? Tietääkö keisari?
Keisarin sanotaan kerran puhuneen lapsikansasta, joka oli kykenemätön kantamaan heikoilla hartioillaan perustuslain taakkaa… Tunsiko hän tuon kansan, silloin kun hän noin puhui?
Ja jos hän silloin sen tunsi… niin tunteeko hän sen vielä tänään?
Ajatteleeko hän sitä, että lapset kasvavat suuriksi, että voi tulla
aika, jolloin kohoavat kasvattajaansa korkeammiksi?
Nämä ovat Sinun ajatuksiasi, rakkaani! Minä olen ne omaksunut, tietämättäni ja tahtomattani, ja kannan niitä nyt kuin vieraita aineksia veressäni. Minä kärsin niistä kuin jostakin raskaasta, elimettömästä, joka ei pääse yhdistymään ajatusteni kiertokulkuun…
Näin everstin, kun viimeksi kävin Pietarissa. Hän oli säälittävästi laihtunut ja hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kyynillinen piirre. Hän tervehti kohteliaasti ja pidättyvästi. Tuo pidättyväisyys… et aavista, kuinka kiitollinen olen hänelle siitä. Minua tyynnyttää se, ettei se edes vaadi häneltä ponnistusta; hän on niitä onnellisia, jotka voivat kokonaan antautua töihinsä ja tehtäviinsä ja jotka puhuvat elämän nautinnoista istuessaan iltaisin viinilasin ja korttien parissa…
Emme ole keneltäkään mitään ryöstäneet, rakkaani!
Pohjaltaan on Vyrubov korkeamman venäläisen upseerin perikuva; mutta vain harvat voivat väittää omaavansa hänen virkaintonsa ja järkkymättömän velvollisuudentuntonsa. —