En voinut nukkua, Aleksandra Feodorovnan sanat eivät päästäneet
ajatuksiani rauhaan.
Tänään en voinut olla johtamatta puhetta uudelleen Tshaikovskiin.
Tein jonkun kysymyksen, joka — niin luulen — kuulosti varsin typerältä. Ainakaan ei keisarinna vastannut heti. Hän katsoi hetkisen miettivästi eteensä, hymyili sitten ja sanoi hiljaa:
"Jättäkäämme se toiseksi kertaa, rakas ystävä… Teillä venäläisillä on tällainen tapa: piinaviikolla te kannatte kirkosta palavan kynttilän kotiinne ja varotte tarkoin, ettei tuuli sitä sammuta. Ehkä meissä molemmissa eilen syttyi sellainen kynttilä. Älkäämme puhuko siitä tuulella, Annushka. Menkäämme hiljaa kotiin…"
Kumarruin hänen kätensä ylitse ja suutelin sitä. Samalla tunsin
kyynelten pyrkivän esiin.
Hän aavistaa kärsimykseni samoin kuin minä aavistan hänen… Mutta hän
ei tahdo mitään lähentymistä.
Hän on liian ylpeä tahi liian suuri. Minä ihailen häntä.
Pyhä Jumalanäiti, suo, että lapsi hänen rintansa alla olisi poika!…
Tätä kirjoittaessani tulee eräs ajatus mieleen, joka saa minut miettiväiseksi.
"Teillä venäläisillä" sanoi Aleksandra Feodorovna. — Me olemme hänen ajatuksissaan jollakin tavoin eroavia. Ehkemme juuri vieraita. Mutta kuitenkin erilaisia kuin hän itse. Eikö hän ole oikeassa?