Palatessani näin yhden keisarinnan makuuhuoneen ikkunoista olevan auki. Hermostuneisuuteni, joka aina saa minut aavistamaan jotakin pahaa, ajoi minut kiireesti takaisin linnaan. —
Myöhemmin. Aleksandra Feodorovnan tila on olosuhteisiin nähden säännöllinen eikä anna aihetta mihinkään huolestumiseen. Tohtori Botkinin ilmoitukset ovat rauhoittavia. Enemmän kuin ne, saa minut vakuutetuksi se seikka, ettei keisari ole ilmoittanut luopuvansa ottamasta osaa Kurskin manöövereihin. Maria Feodorovna on matkustanut tanskalaisine vieraineen Kööpenhaminaan. Olen iloinen — siitä, ettei minun tarvitse nähdä häntä; sillä minusta tuntuu kuin hänen huulillaan väreilisi riemuitseva hymy.
Suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitsh kävi täällä lausumassa keisarille valittelunsa. Hän näyttää olevan vilpittömästi suruissaan. Kenties ainoa suuriruhtinaista, jota kruunu ei houkuttele.
Tänään näin keisarin. Hän oli ajanut Witten seurassa puiston poikki katsellakseen rahaministerin läsnäollessa höyryauroja, joiden käytäntöönottaminen eräissä valtakunnan harvaan viljellyissä seuduissa olisi erittäin tärkeätä. Minusta hänen esiintymisensä vaikutti välinpitämättömältä ja haluttomalta, hänen piirteensä keskustelun aikanakin merkillisen jäykiltä.
Eilen hänen työhuoneessaan vielä puolenyön jälkeen oli valoa. —
Koettaneeko hän turruttaa ajatuksiaan ja etsiä unohdusta?
Suunniteltua etelänmatkaa ei sen poliittisen välttämättömyyden vuoksi liene lykätty tuonnemmaksi. Ehkäpä ovat optimistiset ennustajat oikeassa pitäessään keisarin läsnäoloa ainoana tehoavana parannuskeinona talonpoikien levottomille mielille. Ainakaan ei harkovilaisen noidankattilan kiehunta näy aikovankaan loppua…
Vangituilta vallankumouksellisilta löydettyjen paperien mukaan lienee
Lontoo koko anarkistisen liikkeen henkinen keskus.
Se ajatus on merkillinen; mutta minä en voi kuitenkaan vastustaa
jonkinlaista kammoa, nähdessäni pitkän englannittaren kävelevän
suuriruhtinatarten kanssa puistossa.
En voi lakata ajattelemasta Aleksandra Feodorovnaa… Mitkä toiveet!
Mikä pettymys!
Huhut kertovat, ettei keisarinna tämän jälkeen enää kykene lahjoittamaan valtakunnalle kruununperillistä. Tahdon rukoilla; etteivät ne puhuisi totta! En voi vielä sanoa, lähetänkö tämän kirjeen. Sinä olet jo niin lähellä minua. Olen kuulevinani sen rautatievaunun pyörien ratinan, joka tuo Sinua lähemmäksi minua… yhä lähemmäksi.. Polveni vapisevat samoin kuin silloin, kun syyskirjavien lehvien alla odotin lemmenhetkeämme. —