Keisarin säännöllisissä, hiukan väsähtäneissä piirteissä kuvastui pettymystä ja epämääräistä liikutusta. Arasti torjuvin kädenliikkein hän otti vastaan molempien lääkärien kunnioittavat onnittelut ja kiitti heitä miellyttävästi hymyillen avusta, jota he olivat kuluneiden vaikeiden hetkien aikana osoittaneet hänen majesteetilleen keisarinnalle. Mutta hänen äänessään oli kova ja särkynyt sointu, ja hänen silmänsä, jotka omituisen neuvottomin ilmein olivat kohdistetut pyöreihin lapsenkasvoihin, olivat sumeat. —
Lääkärien vetäydyttyä pois hän hengitti vapaammin.
Raskasta hänen oli nähdä ensimmäisen, ylpeän toiveensa vieraiden nähden menevän hukkaan. Vaikeata pysyä niin arvokkaana, kuin hetken merkitys vaati.
Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! — Mutta ei poika.
Ei se, jota pyhä Venäjä-äiti odotti. Ei se, joka oli kutsuttu kerran
tuntemaan vihityn kruunun painoa päänsä päällä, ripustamaan pyhän
Andreaan vihreä samettivaippa hartioilleen. Nuori isä huokasi. —
Toiveet murskana. Tältä päivältä, ei ainaiseksi. —
Hän hymyili jo taas kävellessään lyhyin, pelokkain askelin edestakaisin huoneessa. —
Itkettynein silmin lepäsi Aleksandra Feodorovna Venäjän keisarinnojen makuusuojan antiikkisen, kalkitun katon alla.
Kun keisari astui sisään ja kumartui hänen puoleensa, värähtivät hänen kasvonsa. Hän painoi kasvonsa pieluksiin salatakseen kyynelensä.
Hänen puolisonsa tarttui hellästi hänen käteensä: "Suruissasiko,
Aleksandra? — Ja minä kun tulin onnittelemaan." —
Keisarinna kohotti punaisia silmäluomiaan ja katsahti häneen epävarmasti.