Japanissa alkoi murina, joka paisui ja herätti, Englannin salaisesti vahvistamana, vastakaiun koko sivistyneessä Europassa.
Kaikkialla ilmassa oli sähköä.
Nikolai Aleksandrovitsh, maailmanrauhan julistaja, ei tahtonut sotaa.
Vielä tammikuun 14 p:nä 1904 hän vakuutti kokoontuneelle diplomaattikunnalle vilpitöntä rauhanrakkauttaan.
Uskottiinko hänen sanojaan?
Witte oli kyllin typerä niitä uskomaan. Ministerineuvostossa hän alati kiihkeästi vastusti sotaa, teroittaen mieliin noita epämukavia sanoja, jotka hänen vastustajansa olivat vääristäneet kerrassaan naurettaviksi: "Meidän täytyy pitää lupauksemme."
Plehwe väitti häntä vastaan. — Uteliaasti kuunteleva Venäjä-äiti kuuli sanasodan, jota jännittynein mielin seurattiin.
Witte selitti, että Mandshurian sotilaallinen miehittäminen oli tarkoituksetonta ja ettei Port Arthurilla toistaiseksi ollut mitään arvoa Venäjälle.
Plehwe vastasi: "Sen, joka on astunut portaiden ensimäiselle askelmalle, täytyy nousta edelleen, ellei halua näyttää pelkurilta."
Witte: "Koko Itä-Aasian riitakysymysten sotku olisi annettava diplomaattien käsiin, jotka saisivat pulmallisimmatkin asiat meluttomasti selvitetyiksi."