Kansallisen innostuksen äkillinen leimahtaminen rakensi siltoja kansan ja keisarin sydämien välille. — Nikolai Aleksandrovitsh alkoi olla kansanomainen.
Jos hän olisi ollut kyllin viisas tällä hetkellä astuakseen ratkaisevan askelen, — antaakseen vapaaehtoisesti hallitusmuodon — silloin olisi vastaisilta ristiriidoilta katkaistu niiden tehoisin kärki.
Hän ei sitä tehnyt. —
Hän odotti, kunnes kansallisen innostuksen ensimäinen kipinä oli sammunut ja kumouspuolueet olivat saaneet lisää alaa…
Tähän aikaan tapahtui ihme, joka uudelleen lupasi Aleksandra
Feodorovnan kaipuulle toteumista. —
Oikeauskoiset puolueet ihailivat hiljan pyhimykseksi julistettua Serafinia, ja keisari kuunteli lapsellisessa uskossaan halukkaasti mystillisiä ennustuksia, jotka lupasivat hänelle perillisen…
Tehtiin toivioretki pyhimyksen haudalle. Kaikessa hiljaisuudessa…
Vähälukuisin seuruein, joka jätettiin läheiseen maalaiskaupunkiin…
Maantie, joka keltaisenharmaana nauhana johti pyhimyksen haudalta loivakukkulaisen seudun läpi, oli epätasainen kuten yleensä Venäjän ajotiet, ja sen varrella näkyi huonosti kynnettyjä kesantoja, joiden heikko lumipeite suli auringon kuumottaessa.
Seudun yllä lepäsi omituinen surumielisyys. Mökit, jotka näyttivät turvattomilta lapsilta, kyyröttivät alastomien happomarjapensas-aitojen takana. Tyttöjen pitkäveteiset laulut kaikuivat uneliaina kaihoisassa ilmassa. —
Aleksandra Feodorovna piti käsiään ristissä. Hänen huulensa mutisivat… rukoilivat.