Taivaan lasimainen kirkkaus teki hänen raskasmieliset silmänsä loistaviksi, hipiänsä kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Hänen hymynsä oli haltioituneen hymyä. —
Kirkko, jossa Sarovin pyhän Serafinin jäännöksiä säilytettiin, hohti valkoisena muutamalta kukkulalta puunlatvojen lomitse. Kirkon sisällä loistavien kynttilöiden valon kirkastamina kuvastuivat ikkunoihin maalatut pyhimykset hitaasti lähestyvään hämärään. Vihitty lähde solisi puiden alla. — Kuiskailevia ihmisiä tungeskeli vaunujen ympärillä. — Kun Aleksandra Feodorovna läheni laahaavin askelin kirkon ovea, väistyivät he kuiskutellen syrjään.
Ei kukaan puhunut. Yksikään ei seurannut häntä. —
Ainoastaan se nuori pappi, joka luki messua erään sivualttarin vieressä, hiveli epäpyhillä katseilla solakkaa, uupunutta olentoa.
Pappi oli pitkä ja laiha, poskipäät olivat leveät kuten yleensä slaaveilla, ja vahva, keskeltä jakautunut tukka aaltoili korkealle, kaunismuotoiselle otsalle tuuheisiin kulmakarvoihin asti.
Keisarinna ei pannut häneen huomiota. Mutta hänen kumartuessaan suutelemaan pyhänjäännöksiä tuntui miehen katse vetävän häntä puoleensa kuin magneettisella voimalla. Hän katsahti pappiin, hätkähti ja käänsi päänsä pois. Hänen huulensa vääristyivät ilmaisten inhoa ja torjumista, mutta vain sekunniksi. Sitten hän rukoili jälleen. Rukoili ihmettä. —
Hänen polviansa särki, kun täytyi niin kauan olla polvillaan kiviportailla, ja suonenvetoisesti yhteen painettuja kämmeniä kivisti.
— Ihme! Ihme! —
"Sarovin pyhä Serafin — —"
Lakkaamatta mutisivat keisarinnan huulet. —