Nyt hän katseli väsyneesti ja omituisen hajamielisesti koko tuota kirjavaa joukkoa, naamiomaisen jäykkä hymy kapeilla, lujasti suljetuilla huulillaan.
Vaunujen kirjailluista patjoista kohosi ummehtunut tuoksu. Täällä oli ahdasta ja painostavaa. Nuoren keisarinnan korkeakasvuinen vartalo oli kumarassa, hän taivutti tervehtien päätään… hymyili…
Hänenkö kansansa tuossa riemuitsi? Miksi se riemuitsi? — Siksikö, että keisari noudatti vanhaa tapaa? — Vanhat tavat ovat vaarallisia, Nikolai Aleksandrovitsh. — Ne ovat kuin jäinen henkäys, joka kangistaa nykyhetken lämpimän elämän… Mutta kansasi riemuitsee…
Aleksandra Feodorovnan suloiset kasvot keinahtelivat kultaisten vaunujen lasiruutujen takana.
Hän tervehti kansaansa, — vierasta kansaa, jonka luo hän oli tullut jakamaan sille siunaustaan.
Vierasta kansaa, jolla oli tylsät, avomieliset silmät ja leveät, raa'asti hymyilevät suut.
Muurina se seisoi tien molemmin puolin. Kirjavia päitä, partoja, liehuvia liinoja… Se oli kuin kuohuvan meren kohoavaa ja laskevaa aaltoilemista, jonka yksitoikkoinen kohina tekee raskasmieliseksi ja väsyneeksi…
Raskasmieliseksi ja väsyneeksi…
Uspenskin tuomiokirkon ovella säikähdyttiin nuoren keisarinnan kalpeutta.
Vaivaloisesti suoristautuen astui Aleksandra Feodorovna puolisonsa rinnalla metropoliittaa vastaan, joka heitä odotti.