"Aion puhua heille niinkuin isä puhuu lapsilleen. Tahdon sanoa heille, että olisi syntistä nurista Jumalan säätämää hallitusjärjestelmää vastaan. Että Jumalan käsi kostaisi joka rikkomuksen hänen lakiansa vastaan —"
"Mutta eiväthän he usko Jumalaan!"
Keisarinna kohautti hartioitaan ja tuijotti lohduttomana tyhjyyteen.
"Entä Witte?" kysyi hän viimein.
Keisarin otsa meni ryppyyn.
"Mahdollisesti hän tajuaa ajan vaatimukset paremmin kuin me kaikki muut. Mutta hän on epäuskoinen kettu, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan."
Omiako polkujaan? Eikö päinvastoin hänen tiensä ollut juuri se, joka vei alas kansanjoukkojen leveään virtaan? Se tie, jota keisari oli estetty kulkemasta?
Aleksandra Feodorovna suoristautui tuolillaan. Hänen sormensa vavahtelivat.
Keisarin täytyi jäädä yksin, niinkuin Jumala ja pyhä kirkko olivat tahtoneet. Mutta yksinäiset ovat voimattomia.
Lähetystöön, jonka piti tulla Talvipalatsin edustalle, kuului noin sata tuhatta lakossa olevaa työläistä, joita nälkä ja äärimmäinen kurjuus pakotti tähän viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Heidän johtajansa, pappi Gapon, oli luopio, entinen kumousmies ja poliisiurkkija, eikä kukaan varmasti tiennyt, kenen asioita hän oikeastaan ajoi.