Hän oli nähnyt Wladimir Aleksandrovitshin kasvot. Ne eivät ennustaneet mitään hyvää. Myös Trepov oli vakava. Hänen kerrottiin tavallisten ajoneuvojensa sijaan käyttävän sairaalavaunuja ollakseen murhayrityksiltä turvassa. Juuri se mies oli kuitenkin tekevinään kumouksesta lopun!
Tiukasti puristuivat keisarinnan huulet yhteen. Kunpa saisi itkeä!
Kello löi jo kaksi, kun hän lopulta vetäytyi sisähuoneisiinsa.
Hänen makuusuojansa etuhuoneessa odotti Asev Hauksbeen seurassa. Pyysi saada heti tarkastaa perintöruhtinas Aleksein huoneita. Oli luullut kuulleensa epäilyttäviä ääniä.
"Entä hänen hoitajansa?" kysyi Aleksandra Feodorovna. Hän ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Huulia myöten kalpeana, kylmäkiskoisena ja perin suorana hän seisoi sen miehen edessä, jonka kavalat urkkijankasvot olivat hänelle yhtä vastenmieliset kuin Trepovin raa'asti hymyilevät huulet.
Lapsenhoitaja nukkui. Ei oltu tahdottu häntä herättää, jotta vältettäisiin kaikkea hälinää.
Keisarinna nyökäytti pikkusen päätään antaen täten salapoliisille sanattoman suostumuksensa.
Oikeastaan tämä oli pelkkää ilveilyä. Trepov oli Aseville antanut sellaisen valtuuden, että keisarinnan lupa oli tarpeeton, mikäli asia koski perintöruhtinaan turvallisuutta. Mutta Asev oli viisas ja toivoi täten pääsevänsä keisarinnan suosioon.
Keisarillisen prinssin makuuhuoneessa paloi kattolamppu levittäen hillittyä, punertavaa valoa. Lapsi nukkui. Ruhtinatar Obolenskaja, joka oli pukeutunut kiireimmiten, saattoi keisarinnaa istumaan nojatuoliin ja asettui itse viereen.
Aleksandra Feodorovna oli tyyntynyt. Rauhassa nukkuvan lapsen nähdessään hän oli saanut takaisin kaiken malttinsa. Jopa alkoi epäillä, että Asev ilveili hänen kanssaan.