"Kaiketi emme, mutta kuka sitä yleensä tahtoo? Jumala ja kohtalo.
Kaikki on yhdentekevää."
Hän kohautti hartioitaan ja käänsi kasvonsa poispäin, ilmaisten uupunutta lohduttomuutta.
"Mitä tässä voi toivoa?" jatkoi hän. "Sinä annoit heille parhaasi, mutta he ovat palkanneet murhaajia sinua vastaan. Sinä tahdoit rauhaa, mutta sinut on kiedottu tähän sotaan. Sen veri luetaan viaksesi."
"Vain ihmisten mielestä, Aleksandra."
Keisarinna käännähti äkkiä nähdäkseen hänen kasvonsa.
"Niin, ainoastaan ihmisten mielestä. Se on totta. Ja Jumala on ihmisiä ylempänä."
Hieman virkistyneenä hän suoristautui. Eikö jo ennenkin ollut tapahtunut ihmettä?
Keisari oli siirtynyt istumaan hänen viereensä. Hänen hermostuneet hyppysensä käärivät erästä niistä keisarinnan postiarkeista, joissa oli koristeena pyhän Serafinin kuva. Samalla hän puhui yhtä mittaa — uupuneen kiireisesti, kuten hänen oli tapana nautittuaan ranskalaista kuohuvaa viiniä.
Tämä päivä oli kajonnut Venäjän kohtaloihin. Kansa oli saanut keisariltaan lahjan. Kapinan henki oli masennettu. Eikö ollut julistuskirjaa luettaessa kuulunut eläköön-huutoja tsaarille ja keisarilliselle perheelle?
Ääneti istui Aleksandra Feodorovna. Kurkussa tuntui jokin ahdistavan. Hän tiesi, että jos keisari kääntyisi häneen päin, täytyisi hänen itkeä tuollaista optimismia, joka oli kyyneleitäkin liikuttavampi ja haihtuisi huumauksen mukana.