Tässä ei ollut puhe henkilöstä, vaan järjestelmästä. Kukapa enää epäilisi? Hän pudisti päätään. Ei kukaan epäillyt, että järjestelmä oli hävitettävä, jotta henkilö säilyisi. Mutta eikö se jo ollut hävinnyt? Hän hymyili katkerasti. Keisarillisen julistuskirjan sanamuoto muistui hänen mieleensä. Ei, tuhat kertaa ei! Harhaluuloa!
Mutta kansa oli varttunut täysikasvuiseksi ja riisunut siteet silmiltään. Se napisi. Ja uhkaili! Palatsin kaikkien vartijain puhki se löysi tiensä.
Vai olisivatkohan itse nuo vahdit —?
Hän ei ajatellut loppuun asti. Siinä ajatuksessa oli liian paljon kauheuksia.
Hän turvautui taas Trepoviin, siihen mieheen, jota vihasi.
Verta veren hinnaksi. Ympäröidään Venäjän perillinen muureilla — lujilla muureilla — —.
Lapsi liikahti vuoteessa. Keisarinna nousi istumasta, astui vuoteen ääreen ja polvistui. Punaisena lepäsi pääkkönen patjalla ja näytti niin kuumalta. Vapisevin sormin keisarinna tunnusteli lapsen otsaa. Se oli kuuma ja kuiva.
Oliko kuumetta?
Mitä apua nyt olisi lujista muureista ja vartijoista? Voivatko muurit suojella Jumalan tutkimattomia päätöksiä vastaan?
Voi, hän oli herjannut kaitselmusta! Isä Joann, isä Joann!