Tuntikausia hän istui työhuoneessaan Itä-Aasian kartta edessään pöydällä ja silmäili tyhjyyteen välittämättä mistään.
Ministerien esittelyt hän toisinaan keskeytti kiivailla vihanpurkauksilla. Sanomalehtiä hän ei suvainnut nähdäkään. Nehän valehtelivat väittäessään, että kansa riemuitsi keisarin julistuskirjoista.
Lahjottuja pettureita siis olivat niiden toimittajat!
Väsynyt suu hymyili häijysti parran takana. Joka päivä otti hän vastaan tohtori Botkinin kuullakseen, kuinka Aleksei jaksoi.
Perintöruhtinaan sairaus ei enää huolestuttanut. Hänen voi jo nyt sanoa olevan hyvin pitkällä täydellistä parantumista kohti.
Mutta mitä keisarinnaan tuli, niin tohtori selitti hänen kärsivän ohimenevää hermostusta, joka itsestään tasaantuisi, kun ajat kävisivät rauhallisemmiksi. Ja lähti sitten majesteetin luota se ylentävä tietoisuus mielessään, että oli saanut tehdyksi keisarilliselle perheelle arvaamattoman tärkeitä palveluksia.
Keisarinna ei poistunut sairaan huoneesta juuri muulloin kuin käydessään kappelissa. Hänen rukouksensa olivat taas kiihkeitä, muistuttaen ylenpalttisessa hartaudessaan isä Joannin päivistä.
Sovittaa ja katua!
Kaikki voimat, mitä hänellä vielä oli, hän jännitti koettaessaan salaperäisessä huumauksessa kokonaan, vaipua Jumalan äärettömyyteen. Jumalalla yksin oli valta. Syntistä oli häntä epäillä, ja samoin oli syntiä sekin, jos nousi hänen armonsa aina hyviä tarkoituksia vastaan.
Jumala oli kaukainen ja niin mahtava. Puuttui välittäjä, joka olisi häntä auttanut täydellisesti sulautumaan Kaikkivaltiaan olemukseen. Mutta rukouksen voima vaikutti kuitenkin. Se oli kuin hedelmöittävä sade, josta kuivunut maa muuttuu vihreiksi vainioiksi.