Kylmästi ja tyynesti hän kääntyi toisaalle. Ryhtyi puheisiin ruhtinatar
Obolenskajan kanssa.
Mutta Aleksandra Feodorovna pysyi jäisenä kuin epäjumalankuva…
Hän oli lausunut nuo sanat ja tunsi äkkiä, kuinka ristiriidat hänen henkisen katseensa edessä alkoivat pukeutua selviin, teräväpiirteisiin muotoihin.
Ahdinko ja veljeytyminen, —joukkojen yhtyminen muureiksi ja padoiksi, lujaliitteisiksi, erottamattomasti yhteenmuutetuiksi kokonaisuuksiksi.
Ja toiset? Hallitsevat? Eivätkö Maria Feodorovnan silmät välähtäneet, kun hän puhui matkasta, jota keisarinna salassa valmisteli?
Tohtori Botkin oli peläten hänen raskasmielisyytensä lisääntyvän rohjennut ehdottaa oleskelua ulkomailla tehokkaimpana parannuskeinona. — Kaikessa hiljaisuudessa oli ryhdytty valmistuksiin.
Mutta Maria Feodorovnalla oli palveluksessaan hyvinjärjestetty urkkija- ja kätyriarmeija. Ehkä juuri hän olikin kutonut suunnitelman, jonka avulla keisaria pidettäisiin loitommalla.
Tuo epäluulo oli ilkeä. — Mutta mahdotonko?
Romanovien perheriidat pirstoivat heidät lukemattomiin puolueihin.
Kukaan ei ollut hallitsija, tahi sitten kaikki… Kukaan heistä ei suonut toiselleen yksinvallan hekumantunnetta. Ulkovallat pitivät yllä eripuraisuutta.