Aleksandra Feodorovna pysyi torjuvalla kannalla. Siperialainen munkki…! Hämärä epäilys varoitti häntä.
Aikakin oli suuri ja merkillinen. Tapahtui maailmanhistoriallisia asioita.
Tsaarinistuin oli uudelleen pönkitettävä, rauhanajatus herätettävä henkiin uudestaan.
Washingtonissa vierivät arpanopat.
Keisari oli poikansa kastajaispäivänä antanut julistuksen, jossa Venäjälle myönnettiin neuvotteleva ja hyväksyvä kansanedustuslaitos ja jossa tehdyt lisätyt myönnytykset saivat osakseen yleistä tyydytystä laajoissa venäläisissä piireissä. Kansan nurinan, joka vaati paino- ja kokoontumisvapautta sekä henkilökohtaista loukkaamattomuutta, vaiensi kellojen virallinen riemusoitto.
Rauha tuli. — Japani oli viime hetkellä peruuttanut vaatimuksensa ja ilmoittanut hämmästyneelle, valtuuksien puutteessa itsepintaiselle Wittelle myöntyvänsä hänen esittämiinsä ehtoihin.
Witte palasi kunniakkaana matkaltaan.
Korea oli menetetty. Rauha saavutettu. Sisäinenkin?…
Sota oli monessa suhteessa ollut kokeilua… Sen oli täytynyt panna armeijan voima ja kyky koetteelle. Armeija oli kestänyt kokeen. — Mutta se oli ravistettu hereille sokeudestaan ja itse ottanut mittapuun käteensä. Upseeriston suunnaton turmeltuneisuus ja siveettömyys, lahjusten- ja nautinnonhimo, virkamiehistön petollinen keinotteluvimma sidottiin kaakinpuuhun. Armeija menetti johtajiensa ihannekuvan. Se menetti luottamuksensa, menetti uskonsa tsaarin lupauksiin. Taistelusta palaavat olivat toisia miehiä kuin ne, jotka tsaarin pyhä kuva mielessään olivat lähteneet vainotielle. He olivat oppineet arvostelemaan, tulistumaan…
Lisäksi raha-asioiden täydellinen rappiotila.