Witte oli osannut polkea maasta rahoja. Nyt olivat lähteet kuivuneet. Kotimaiset lainat menivät myttyyn. Uusien jättiläissummien kiskominen kiihtyneeltä väestöltä havaittiin mahdottomaksi. Ranskalaiset lainat kiristivät kukkaroa.
Selvittämätön sekasorto…
Valtakunnanneuvostossa suuriruhtinas Mikael piti kaikin tavoin rappeutuneelle venäläiselle aatelistolle rippisaarnan:
"He ovat imeneet talonpojasta verenkin, sivistämättä häntä hituakaan. Mitään eivät herrat ole toimittaneet, mutta kaikki hyvin palkatut virat he ovat anastaneet. Ainoat aateliset, jotka ansaitsevat tunnustusta, ovat Itämerenmaakuntain paroonit. He ovat edes antaneet talonpojille kouluja, nostaneet heidät siitä raakalaisuuden allikosta, jossa venäläinen talonpoika elää usein kuin eläin."
Se oli uutta puhetta!… Eikö järkevän maltillisuutensa tähden suosittu suuriruhtinas ajatellut, kuka oli näyttänyt aatelistolle esimerkin?
Oliko yhä vielä kuolemaa vastaan taistelevan Pobjedonostsevin nimi jo niin kokonaan unohdettu hänen vielä eläessään?
Venäjän aateliston rivien läpi kävi kuohahdus. Mikael Aleksandrovitsh etsi hätävaraa, vierittääkseen syyn Romanovien niskoilta. Suojelkaa tsaaria! Suojelkaa hallitsevaa Romanov-sukua!
Rauha, jota Aleksandra Feodorovna oli odottanut kuin taivaan lahjaa, ei täyttänyt hänen toiveitaan. Pettymys antoi hänen terveydelleen viimeisen, ratkaisevan iskun.
Hermokohtaukset toistuivat yhä tiheämmin. Itkukouristukset olivat jokapäiväisiä. Tohtori Botkin määräsi matkoja, lepoa ja virkistystä.
Aleksandra Feodorovna nauroi tylysti, kammottavasti.