Vihdoinkin lopussa!… Lepoa! Lepoa!…
Illalla huoneisiinsa päästyään keisarinna oli aivan uupunut. Hän houri, huusi lapsiaan, kirkui… kirkui…
Professori Botkin määräsi lepoa, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä.
Mutta hiljaisuus oli herkkäkuuloinen, ja yksinäisyydessä ajatukset yltyivät raastaviksi kivuiksi. Huoli Aleksein tähden kalvoi häntä.
Poika oli reipas ja eloisa. Mutta eikö ollutkin katalia käsiä, jotka kykenivät kiihoittamaan lapsen luontaisia taipumuksia sairaalloisiksi? [Perintöruhtinaalla oli verenvuotoja.]
Eikö vallankumouskomitea ollut langettanut hänelle kuolemantuomiotaan?
Huoneessa vallitseva syvä hiljaisuus teki kuvitellut vaarat todellisiksi. Ja yksinäisyys oli niin kammottava.
Kunpa Elisabet tulisi! Tahi Annushka…
Elisabet eli vieraassa maailmassa, josta tämän maisen murheenlaakson tuskat olivat kaukana.
Hän oli pukeutunut kreikkalaiseen nunnanhuntuun, oli tullut yhdeksi niistä hurskaista, puhtaista, jumalallisista, joiden pukua maallisten paheiden loka ei rohjennut tahrata.