Hän itse toi pelastuksen…
Kun hän seisoi keisarinnan edessä, väreili hymy hetkisen hänen leveän, aistillisen suunsa ympärillä.
Etevämmyyden hymy…
Hän oli nähnyt Aleksandra Feodorovnan kuvia… Kuvat valehtelivat… Ne kätkivät tämän naisen sielun ulkonaisen, loistavan kuoren alle.
Mutta nyt hän näki sielun. Äidin sielun, joka vapisi lastensa tähden…
Ei muuta… Eikö muuta?
Eräs kysymys heräsi hänen mielessään. Sama kysymys, jonka hän aina teki itselleen, kun kohtasi naisen. Tavallisesti hän vastasi siihen myöntävästi. Entä nyt?
Hän epäröi. Ja tämä epäröiminen teki hänet epävarmaksi, muutti hänen tyynen esiintymisensä omituiseksi arasteluksi.
Keisarinna oli kohottanut päätään. Hänen tummat elottomat silmänsä tarkastivat tutkivasti munkin kasvoja. Äkkiä hänen kasvonsa värähtivät hiukan. Ikäänkuin tuntien. Tai muistutellen…
Hänen kätensä tarttuivat kouristuksentapaisesti johonkin esineeseen…
Kirjaan?…
Rasputin ei voinut sitä erottaa. Mutta hän kuuli keisarinnan äänen…