Aleksandra Feodorovna kohottautui.
"Tahdon nähdä hänet, Elisabet."
Hänen, äänensä vapisi…
* * * * *
Grigori Jefimovitsh Rasputin sai käskyn saapua audienssille Tsarskoje
Seloon.
Hän oli pitkä, laiha mies, jolla oli ihmeelliset silmät, leveä, aistillinen suu, ja kömpelöt liikkeet, jotka ilmaisivat hänen talonpoikaisen syntyperänsä.
Kun hän astui Eremitaashissa ja talvipalatsin muhkeiden, vierasmaisten, oudonväristen kukkalavojen välitse, seurasivat häntä katseet, joissa kunnioitus ja epäluulo taistelivat keskenään.
Hänellä oli yllään karkeasta karstakankaasta tehty, huolimattomasti laskostettu munkinpuku, jonka sovittelu ilmaisi taitoa ja harkitsevaa älykkyyttä ja joka jätti jäntevät käsivarret paljaiksi kyynärpäitä myöten.
Tässä puvussaan, tuuheine, jakaukselle kammattuine hiuksineen, jotka raskaina laskeutuivat kyhmyisten, intohimojen uurtamien kasvojen molemmin puolin, hän muistutti eräitä protestanttisissa maissa levinneitä Johannes Kastajan kuvia, joka saarnaa parannusta jurona kuuntelevalle kansanjoukolle.
Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin ei ollut Johannes. Hän ei tahtonut epäruumiillista parannusta, joka yksinäisyydessä itkee päiviään ja huokailee itsevalituissa katumusharjoituksissa.