Professori Botkin oli pudistanut päätään, puhunut pahoinvoinnista ja ottanut koko asian sangen kevyeltä kannalta.
Mutta keisarinna antautui hermostuneen mielialansa kaikella kiihkeydellä tämän uuden huolen valtoihin. Sen lisäksi olivat hänen ympäristössään tuhannet tuskalliset muistot heränneet eloon.
Kaikki järkytti häntä…
Mutta Elisabet Feodorovna puhui uudesta Vapahtajasta… Hänen silmänsä loistivat. Hänen pienissä, kuihtuneissa kasvoissaan kuvastui rauha ja kirkkaus.
"Hän tahtoo luoda uuden Venäjän, Aleksandra… Jumalansa valtakunnan. Onnellisten valtakunnan. Jumalattomat kukistuvat ja keisarin valtaistuin pystytetään uudelleen."
"Keisarin?… Hän ei tunne keisaria", mutisi Aleksandra Feodorovna.
"Hän tuntee kaikki. Hän tietää kaikki. Hän puhuu tulevaisuudesta ja menneisyydestä, ikäänkuin ne olisivat nykyisyys."
"Ihmeellistä", virkkoi keisarinna.
Hän työnsi yhteenliitetyillä käsillään isä Joannin saarnat takaisin peitteelle.
"… hän puhuu valistuksesta, jonka valon täytyisi tunkea hallitsijan sieluun…"