Sota!… Ah, — hän ei tahtonut sotaa… Ei ollut milloinkaan tahtonut. Ei silloinkaan… Eikö edesvastuu, joka sälytettiin hänen hartioilleen, jo kyllin raskaasti häntä painanut?
Ja kuitenkin… tuo munkki oli pyhä mies. Menneisyys ja tulevaisuus olivat hänelle kuin avoin kirja, jota hän saattoi mielensä mukaan selailla.
Jos hän julisti sotaa…!
Keisari painoi käsiään ohimoltaan vasten. Ne olivat kylmät ja kosteat. Kalpean, hiukan kurttuisen ihon alla tuntui valtimojen tykytys kuin pienten vasarain epäsäännöllinen takominen…
Suuriruhtinaspuolue alkoi kääntää vaanivia katseitaan Konstantinopoliin päin. Samoin kuin tuonnoin Koreaa kohden…
Hänen vartalonsa painui veltosti kokoon, ja hänen huuliensa ympärille tuli tylsä, alistuvainen piirre.
"Meidän täytyy pitää puoliamme!" sanoi Aleksandra Feodorovna.
Hänen entinen tarmonsa leimahti silloin tällöin uudelleen liekkiin. Hän tunsi olevansa kyllin voimakas pudistaakseen ikeen hartioiltaan…
Mutta ne puuskat olivat yhtä hermostuneen luontoisia kuin hänen alakuloisuutensakin. Vastavaikutus seurasi. Ja Nikolai Nikolajevitsh, jota hän piti vihollisenaan, oli taipumattoman tarmokas mies.
"Hän on pyhä mies, Aleksandra." —