Tämä nyökkäsi. Hänen mieleensä muistuivat Rasputinin sanat uudesta, henkisestä Venäjästä. Mutta sitten hän taas oli näkevinään hänen syvien silmiensä merkillisen, tunnustelevan katseen ja värisi.
"Sanotaan, että hän on uudesti ylösnoussut Kristus. Kansa uskoo häneen." —
Keisari puhui hitaasti ja uneliaasti.
"Hän on pyhä mies. Jumala on hänet lähettänyt. Älkäämme vastustako
Jumalan tahtoa…"
Aleksandra Feodorovna vietti unettoman yön. Mitkään keinot eivät auttaneet. Hän tunsi väristyksiä, jotka alkoivat sormenpäistä ja kulkivat jalkoihin saakka. Ne olivat erilaisia kuin hänen sairautensa aikoina tuntemansa kivut. Ne olivat kuin pistelevä, alati väreilevä virta, joka tulvaavina aaltoina valui jäsenestä toiseen.
Hän ei ottanut, kuten tavallisesti, isä Joannin kirjasta käteensä.
Makasi avoimin silmin ja koetti ajatella, saada selvyyttä…
Nuoruusajan terveet, protestanttiset soinnut alkoivat värähdellä hänen sielussaan.
Tuo vieras ei ollut Kristus. Sellainen väite oli herjaamista… Mutta hän itse ei sitä lainkaan väittänytkään. Toisethan sen tekivät hänen sijastaan…
Isä Joanniakin oli pidetty Kristuksena… Isä Joann oli parantanut sairaita ja tehnyt, ihmetöitä. Sitten hän oli poistunut täältä…
Mutta tämä vieras puhui uuden Venäjän luomisesta. Puhui siitä kuin itsestään selvästä, alituisesti päntätystä tosiasiasta. Ennusti verivirtoja, joiden keskeltä Feniks-lintu oli nouseva…