"Jumala on minussa", sanoi hän puoliääneen. — Se kuulosti koneentapaiselta, ja samalla siinä ilmeni ihmeellistä, vakuuttavaa lämpöä.
"Jumala on minussa…"
Eräässä huoneen nurkassa lojui kummallisen muotoinen, leikkauksilla koristeltu rukousjakkara. Kirjavaompeleinen silkkityyny, johon oli ommeltu ristejä ja Sarovin pyhän Serafinin merkkejä, hohti hämärästä.
Rasputin oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen. Hän hymyili kumartuessaan katsomaan tyynyn kirjailua.
Keisarinnan antama lahja!
Hänen kätensä irtautuivat toisistaan ja hapuilivat tyhjässä ilmassa. Hän oli vaipunut alas ja painanut kasvonsa hyvätuoksuiseen, värikkääseen patjaan. Kuvia liiteli hänen ympärillään.
Ah, hän ei enää ollut Rasputin, tobolskilaisen talonpojan poika!… Hän ei koskaan ollut tuntenut kiveen sattuvan selkäänsä eikä nähnyt tuomarinsa kasvoilla kuvastuvaa häijyä tylyyttä… Ei koskaan tuntenut solmupiiskan lyöntejä, kun rikoksentekijä raastettiin takaisin kylään… [Rasputin oli kotikylässään tuomittu hevosvarkaudesta, siveellisyysrikoksesta y.m. ja ruoskittu, ollen vähällä menettää henkensä.]
Hän oli Rasputin, Venäjän todellinen hallitsija. Keisari suuteli hänen käsiään. Aleksandra Feodorovna sanoi häntä "isäksi". Aleksei rakasti häntä. Keisarin koti oli hänen asuntonsa…
Munkin kasvot painuivat syvemmälle tyynyyn. Siitä leviävä tuoksu ympäröi häntä kuin lauhkeat laineet. Lauhkeat laineet, jotka olivat kuin naistenvaatteiden hempeä tuoksahdus…
Ah, naisetkin kunnioittivat häntä. Kaikki…