"Huomaan, että teidän keisarillinen majesteettinne on uupunut. Pyydän anteeksi, jos aineen mielenkiintoisuus sai minut viipymään siinä kauemmin…"
Mitä vilpittömintä sydämellisyyttä osoittavin elein hän taivutti kaunista päätään keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna tunsi vilun väreitä kulkiessaan huonerivin lävitse omiin suojiinsa.
Hän oli ohimennen huomannut Rasputinin siunaavan polvistunutta Annushkaa. Munkin kädet lepäsivät Vyrubovan vaaleilla, aaltoilevilla kiharoilla, hänen päänsä oli painunut, ja näytti siltä kuin hän olisi kumartunut polvillaan olevan naisen puoleen ottaakseen hänet valtoihinsa… Näyssä oli jotakin, mikä tympäisi keisarinnaa.
Mutta kun hän sitten tunsi Rasputinin siunaavat kädet oman päänsä päällä, oli vastenmielisyydentunne haihtunut. Munkin olemuksesta virtaava magneettinen voima teki vaikutuksensa; vapiseva levottomuus hänen sisimmässään vaikeni, ja suuri, hiukan surumielinen rauha laskeutui uupuneille hermoille.
Hän antoi ruhtinattaren saattaa itsensä huoneisiinsa…
"Rasputin on pyhä mies… Ja hän sanoo, että rauhan säilyttäminen on jumalallinen tahto."
Ruhtinatar teki epämääräisen liikkeen päällään.
"Sotakin voi olla rauhan välikappale, teidän majesteettinne."
Keisarinna pysähtyi.