Hitaasti, jäykkänä kuin äskenkin, hymy palasi hänen huulilleen.
Ei, hän ei pelännyt…
Se yö, jolloin hän oli kirkaissut epäilyksien raastamana, oli ollut ja mennyt. Rasputin oli julistanut sodan tulevan… oli varoittanut siitä.
Keisarinna uskoi häntä.
* * * * *
Pisara pisaralta, kuin puro, joka pelkää joka hetki ehtyvänsä, tihkui tieto Tannenbergissä kärsitystä tappiosta valtakunnan sisäosiin. Sotapuolue, joka vielä vähäistä ennen oli riemuinnut, sai merkitä ensimäisen suuren, sisäpoliittisen tappion tileihinsä.
Keisari antoi epäsuosionsa koko ankaruudessaan kohdata Nikolai Nikolajevitshia, turvautui, kuten aina neuvottomaksi joutuessaan, mystillisiin voimiin ja rukoili munkki Rasputinia palaamaan.
Liekehtivä, voitonriemuinen hymy leveän, himokkaan suunsa ympärillä siperialainen palasi Pietariin. Hän näytti kookkaammalta, hänen vartalonsa jäykemmältä kuin ennen. Kasvot olivat laihtuneet, irstailujen kuluttamat, ja silmien hehku oli voimakkaampi, vastustamattomampi. Hänen olemustaan ympäröi legendojen täyttämä ilmakehä.
Kun keisari toivottaessaan hänet tervetulleeksi suuteli hänen kättään, huomasi Rasputin hänen keisarillisen majesteettinsa hermostuneisuuden yltyneen. Oikean posken värähtely oli käynyt huomattavammaksi, silmien räpytys häiritseväksi.
Hän totesi sen kylmäkiskoisesti, kuin minkäkin sivuseikan. Ei hän ollut keisarin tähden tullut Pietariin. Toiset tehtävät kutsuivat häntä. Toiset…