Sota, joka kiihoitti Venäjän sotalaumoja Saksaa vastaan, oli tehnyt Aleksandra Feodorovnan entistä yksinäisemmäksi. Hän oli kuin puu, jonka juuria alettiin katkoa. Pystyssä pysyäkseen hän tarrautui kiinni kaikkeen, mikä hänestä näytti antavan tukea. Koetti etsiä rauhaa Jumalassa ja aavisti hämärästi, ettei se Jumala, jota hän etsi, voinut olla hänen Jumalansa.
Niin hän vaipui Rasputinin mystiikkaan…
Hän oli valtiollisen pulan päivinä kaivannut Rasputinia ja lohdutuksen sanoja, kärsinyt kuullessaan peiteltyjä varoituksia väärästä profeetasta ja verhottuja panetteluja ja tunsi nyt, kuinka munkin läsnäolo sai hänen sielunsa salatut lähteet uudelleen pulppuamaan.
Kaikki häntä ympäröivät ihmiset tavoittelivat itsekkäitä päämääriä.
Ainoastaan tämä tahtoi hyvää.
Hän oli Kristus, vapahtaja — joka oli pelastava tulevalle tsaarille uuden Venäjän.
Keisarinnan kyynelet kastelivat Rasputinin käsiä. Munkki ei vetänyt niitä pois. Seisoi liikkumatta, antaen lämpimien kastepisaroiden tipahdella paksun suoniverkon peittämille käsilleen…
Ihmeellistä, ennentuntematonta huimausta! Keisarinna! Vallantunne huumasi hänet. Mikä voitto! Täytyihän hänen olla valittu, hänen, jolle tällaista saattoi tapahtua!
Ruhtinatar Obolenskajan jäykkä, virallinen ilme sai hänen ajatuksensa jälleen selviämään. Hän taivutti päätään ja mutisi siunauksen…
Tultuaan ulos etuhuoneeseen hän sanoi itseään narriksi, joka ei osaa käyttää tilaisuutta.
Hän meni hitain askelin omiin huoneisiinsa. Ne olivat kylmät ja tuntuivat autioilta. Niistä huokui kauan asumattomina olleiden huoneiden sieluttomuus…