Poistuessaan keisarin työhuoneesta hän kohtasi rouva Vyrubovan. Tämä oli odottanut häntä. Kädet hervottomasti riippuen pitkin kupeita hän seisoi kumartunein päin munkin edessä odottaen hänen siunaustaan. Äkkiä hän vaipui polvilleen ja painoi kasvonsa munkin tummaan kaapuun.
Rasputin tunsi, kuinka naisen jäsenet vapisivat, ja tuo vapiseminen levisi sähkövirran tavoin hänen kaapunsa poimuissa. Hänelle teki hyvää saada tämä todiste vallastaan naissydämiin. Hän nosti Vyrubovan pystyyn, hiveli hänen tukkaansa ja tiedusteli keisarinnan vointia.
Annushka loi katseensa maahan.
"Hän voi hyvin. Tarkoitan… näyttää siltä… Olosuhteisiin verraten.
Aleksein vointi on parantunut. Se vaikuttaa paljon."
Hän puhui epävarmasti, ikäänkuin taistellen sisäistä vastahakoisuutta vastaan.
Munkki ei siitä välittänyt. Hän oli liiaksi itsekäs ja vaistoihminen vaivautuakseen seuraamaan muiden erilaisia sielunliikkeitä. Tieto perintöruhtinaan voinnista kiinnitti hänen mieltään. Aleksein vointi oli hyvä!
Tässä täytyi käyttää kaikki keinot, jottei kadottaisi käsistään keisarinnan sydämen avainta…
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin perintöruhtinas sairastui. Rasputin kutsuttiin paikalle. Hän astui voittajan hymy huulillaan keisarinnan huoneisiin ja masensi sairauden pahan hengen.
Aleksandra Feodorovna, joka murheellisena oli seisonut poikansa vuoteen vieressä, kiitti häntä kyynelten tukahduttamalla äänellä. Munkki huomasi, että keisarinna katsoi häntä toisella tavalla kuin ennen, että hänen katseeseensa oli tullut jotakin nöyrää ja anovaa.