"Kuka voisi sanoa rakastavansa?… Emmekö ole Jumalan lapsia?…"
"Kyllä, mutta Jumalakin rakastaa toisin kuin sinä."
Rasputin antoi käsiensä vaipua hänen hartioiltaan. Katsoi häneen jäykästi, uhkaavasti.
"Joka herjaa minua, herjaa Jumalaa", sanoi hän kylmästi.
Annushka ei vastannut, kyyristyi vain kuin iskun saanut. Mutta munkki työnsi kyllästyneenä hänet luotaan. Käski hänen poistua…
Hän tahtoi olla yksin. Tahtoi nauttia yhteydestä Jumalan kanssa. Eikö jo ollut aika sen nuoren sanomalehtinaisen tulla, jonka keinahtelevaan käyntiin hän oli tänään Nevskillä ihastunut?
"Johtakaa lihanne koetukseen."… Jumala oli hänessä…
Hiljaa valittaen Annushka hiipi ovesta ulos.
Rasputin jäi kirjoituspöytänsä ääreen odottamaan nojaten mahtavaa päätään käsiinsä ja miettien omaa elämäänsä. Tätä elämää, joka oli ihmeellinen kuin jokin vanha siperialainen satu, joka kertoi maalaispojan kohoamisesta keisarin istuimelle.
Valtaistuin? Eikö se ollut todellisuutta? Todellisempaa kuin sadun kuviteltu todellisuus?