Hän nousi seisomaan. Nojaten leveitä käsiään kirjoituspöydän reunoihin hän katseli myöhäisen iltapäivän hiljakseen sammuvaa värileikkiä.
Hän nauroi itsekseen, äänettömästi ja voitonriemuisesti. Mitä keisarilla enää oli vallasta jäljellä muuta kuin nimi ja joukkio preobrashenskilaisia? Rasputin, talonpojan poika, oli keisarina. Nuoret prinsessat polvistuivat hänen eteensä ja antoivat hänen talonpoikaiskäsiensä siunaten koskettaa kauniita päitään…
Ja keisarinna…
Karkeat kädet penkoivat kirjoituspöydän laatikossa. Vetivät sieltä esiin paperin. Se oli valkea, vasemmassa nurkassa tyypillinen pyhänkuva, ja sille oli kirjoitettu hermostuneen naisen käsialalla…
Keisarinna Aleksandra Feodorovna, Jumalaa etsivä ja kaipaava,
Rasputinille, munkille… [Seuraava kirje tavattiin Rasputinin
asunnosta hänen murhansa jälkeen.]
"Kuvaamaton oli ilomme siitä, että Sinä, suuresti rakastettu, olit luonamme. Kuinka voinkaan Sinua kaikesta kyllin kiittää; en voinut puhua, en kuulla, tajusin vain valtavan tunteen. Sinä olet kanssamme, tahtoisin vain laskea pääni olkapäätäsi vasten ja siihen nukahtaa, rauhallisesti, levollisesti, kaikkialla ympärillä rauha, sielu kaukana poissa, kuka tietää missä. Sinä olet sen ottanut mukaasi sinne, mihin se halajaa. Kiitos Sinulle tästä unohduksen hetkestä. Mutta sitten, kuinka se kärsiikään, kaipaa sinne ja sinun luoksesi, Sinun, Suuren. Miksi Sinua nimittäisin? Sinä olet meille kaikki. Anna minulle anteeksi, opettajani, minä käsitän, tiedän, että olen tehnyt ja yhä teen syntiä. Anna anteeksi ja ole kärsivällinen, minä ponnistelen tullakseni paremmaksi, mutta se ei minulle onnistu. Tiedän kyllä, että monessa asiassa menettelen ja ajattelen väärin; tahtoisin kaikesta sielustani olla hyvä kristitty, hyvä ihminen; mutta se on sittenkin niin vaikeata… Kuinka kovasti täytyykään taistella huonoja tottumuksiaan vastaan! Mutta Sinä autat minua, et hylkää minua. Olen heikko ja rakastan ainoastaan Sinua, uskon yksin Sinuun. Auta Annushkaammekin. Hänen on niin vaikea olla. Hän pyysi, etten kirjoittaisi hänestä mitään; en siis kirjoitakaan enempää.
Sinä tiedät kuitenkin kaikki. Suokoon Jumala meille pikaisen
jälleennäkemisen ilon!…
Suutelen Sinua lämpimästi! … Siunaa minua ja anna minulle
anteeksi!…
Olen Sinun lapsesi A."
Rasputin antoi kirjeen vaipua. Hänen kätensä vapisivat. Tajusiko tuo Tobolskin mies kiusatun naissydämen suuren kaipuun? Hän seisoi yhä nojaten kirjoituspöydän mahonkireunaan ja tuijotti eteensä…