Ulkona häipyivät värit. Syyspäivän varhainen hämy leijaili kupoolien ympärillä. Suihkukaivoissa solisi vesi. Ruusunvärisiä pilviä purjehti linnunsiipien tavoin hiljaisella, kalpeansinisellä taivaalla.
Siipien? Ei, käsivarsia ne olivat! Ojennettuja naisen käsivarsia…
Siperialaisen silmiin syttyi synkkä, vaarallinen loiste. Hän ojensi kätensä ikäänkuin tarttuakseen johonkin, vetääkseen alas luokseen…
Äkkiä hän hätkähti. Askelia etuhuoneessa. Kuiskauksia…
Keinuvalanteinen nainen… ah!
Tyytyväinen, kyynillinen piirre ilmestyi hänen suunsa ympärille. Hän sulki nopeasti kirjeen. Tasoitti kaapunsa laskokset. Astui hitaasti, juhlallisin askelin ovelle… päästääkseen aran kolkuttajan sisään.
* * * * *
Aleksandra Feodorovna jakoi päivänsä käynteihin sairaaloissa, oleskeluun lastensa luona ja mystillisiin hartausharjoituksiin Rasputinin seurassa.
Nämä hartaushetket olivat syntyneet keisarin aloitteesta. Hänen sairaalloisuuteen saakka kehittynyt taipumuksensa kaikkeen mystilliseen sai rauhan ainoastaan, kun hänen esi-isäinsä henget puhuivat hänelle Rasputinin suun kautta, hyväksyivät hänen tekonsa ja ennustivat onnekkaita tapahtumia…
Tosiasiallisesti ei poliittinen tilanne sillä hetkellä ollutkaan toivoton. Tannenberg, josta saksalaisen Hindenburgin voittokulku oli alkanut, voitiin kuitata, tasoittaa niillä määrättömillä laumoilla, jotka valtakunnan itäosista vyöryivät länttä kohti.
Toisin oli asian laita ennen ollut taistelussa keltaista rotua vastaan. Silloin Venäjä oli ollut varustautumaton jättiläinen, jonka suojaton voima murtui, silloin oli taistelu ollut tylsien ja sokeiden joukkojen järjestämätöntä, umpimähkäistä vyörymistä…