Aleksandra Feodorovna oli puhdas. Ehkei hän koskaan ymmärtäisi syntisen tunnustusta? Ei koskaan, ei koskaan… Hän ei koskaan saisi aavistaa…
Eikä hän koskaan aavistaisikaan mitään. Tapahtuihan aivan keisarinnan huoneiden vieressä pöyristyttäviä asioita, joita Aleksandra Feodorovna sokeudessaan ei huomannut.
Ajatus, joka aikaisemmin oli kuohuttanut Annushkan mieltä, rauhoitti hänet nyt. Puhdisti hänet omissa silmissään. Eihän häntä synti painanut. Puhtaalle antautuminenhan tiesi vapautusta, sovitusta. Sielu liiteli saastattomana erilleen ruumiin yhteydestä…
Mutta häntä kiusasi jokin muu. Jokin ilkeä… Mustasukkaisuus…
Annushka Vyrubova ei olisi suonut kanssasisartensa tulla osallisiksi Rasputin armosta. Ei keisarinnankaan… Hänen mieltään kidutti, kun hän näki munkin siunaten kumartuvan keisarinnan puoleen.
Annushka Vyrubova oli käynyt häijyksi ja pikkumaiseksi. Hän häpesi sitä eikä kuitenkaan löytänyt keinoja sen voittamiseksi. Hänen rakkautensa Rasputiniin oli sairaalloista ja tyydyttämätöntä. Hän oli tahdoton nukke munkin käsissä.
Keisarinnakin oli siperialaisen vallassa. Mutta hän oli puoliso… äiti… Eikä muuta tahtonut kuin olla hyvä ja piti munkkia välikappaleena siksi tullakseen…
"… Toive, joka ei oikein sovi keisarinnalle", oli kreivitär
Apraksinilla tapana pilkallisesti huomauttaa.
Annushka puristi huulensa yhteen. Hän tunsi mielipahaa siitä, ettei keisarinnaa ymmärretty ja ettei hän itse enää voinut häntä palvella rajattomalla alttiudella…
Mitä selvemmäksi epäsuotuisa tilanne sotanäyttämöllä kävi kotiinjääneille, sitä enemmän keisarinna menetti suosiotaan.