Verta vuoti! Hän nauroi itsekseen. Hysteeristä, sekavaa naurua! Sen sävy säikähdytti häntä, hänen vartalonsa vaipui taas kokoon, ja hän vajosi hetkeksi mietteisiin kulmat rypyssä. Sitten hän nousi ja lähti huoneesta.
Pelihuoneessa kreivitär Apraksin antoi palvelijoille määräyksiä.
Punaisen ristin johtajatarta odotettiin iltapäivällä palatsiin.
"Päiväjärjestyksessä on joukko tärkeitä kohtia", sanoi kreivitär.
"Keisarinna on ilmaissut halunsa itse tutustua asioihin."
Annushka mutisi jotakin. Hän luuli huomaavansa kreivittären älykkäissä, rakastettavissa piirteissä jotakin pilkallista.
"Sotarintamalle lähetettävien kääröjen lukumäärä on lisättävä kaksinkertaiseksi", jatkoi kreivitär Apraksin. "Aleksandra Feodorovna arvelee olevansa suosittu, koska hänelle palatsiin tulvii kiitoskirjeitä."
Nyt oli iva aivan ilmeinen. Annushka vavahti hiukan. Oliko keisarinna niin voimaton? "Voisi niin luulla", vastasi hän vaivaloisesti, "edellyttäen, että kiitoskirjeet ovat oikeita eivätkä vain keksittyjen henkilöiden lähettämiä." Annushka tunsi suunsa vääntyvän. Kielelle tuli karvas maku. Inhoittavaa…
Tämän sinänsä vähäpätöisen tapauksen vuoksiko? Voi, tämä pikku tapaus oli hyvän kuvaava Aleksandra Feodorovnan asemalle.
Annushka ei tiennyt, kuinka hän oli tullut takaisin huoneeseensa. Oliko hän paennut? Mitä?
Hänen päätään kivisti. Kuin pienet vasarat, oli Aleksandra
Feodorovnalla tapana sanoa. "Pienet, teräväkärkiset vasarat."
Alhaalla vieri keisarillinen auto huohottaen pitkin hiekkatietä.
Audienssi oli päättynyt…