Annushka katsahti kelloon. Kaksi tuntia. Ja hänen oli mentävä keisarinnan luo. Ilmassa oli onnettomuuden tuntua. Raskaan onnettomuuden…
Portaille tultuaan hän pysähtyi. Jostakin kuului ääniä. Huutavia, kirkuvia ääniä. Ne puhuivat yhtaikaa. Annushka astui hitaasti edelleen. Alaspäin, porras portaalta. Porraskäytävä näytti kasvavan, pitenevän… loppumattomiin!
Suuriruhtinatar Olga tuli kreivitär Mengdenin seuraamana sinisestä salongista. Suuriruhtinattaren huulet olivat tiukasti yhteenpuristettuina. Hänen kasvojensa sävy oli kylmä ja ylpeä; mutta silmäluomet olivat koholla, ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään kammottavan ihmeen. Annushkan nähdessään hän pysähtyi. Viittasi kreivittärelle…
Kasvot kalpeina kreivitär Mengden kertoi, kuinka munkki oli menettänyt henkensä.
Annushka ei kirkaissut. Hän kykeni niin hillitsemään liikutuksensa, että saattoi kuunnella loppuun saakka kreivittären kertomuksen. Eikä hän kuullut edes koko totuutta…
Trepov ei ollut ilmoittanut tsaarille, että Rasputin oli murhattu, vaan oli asian oikean laidan salaten puhunut tapaturmasta. Rasputin oli muka pidoista palatessaan arvatenkin astunut harhaan huonosti valaistulla Neva-joen sillalla.
Annushkan kurkkua kuristi. Hän tunsi suuriruhtinattaren syvän, kysyvän katseen olevan itseensä kohdistettuna; hänen silmänsä olivat suuret ja surulliset, ja niissä oli omituinen, pelokkaan tutkiva ilme, joka on ominainen varhaiskypsille lapsille.
Äkkiä hän kohotti hartioitaan, kääntyi ja poistui huoneesta.
Annushka päätti mielessään, ettei hän voisi mennä keisarinnan luo. Kuten niin usein ratkaisevan merkityksen hetkellä, tunkeutuivat hetkelliset, pikkumaiset syyt etualalle.
Hän meni etuhuoneen läpi, jossa sorisi ääniä, vilisi kiihtyneitä, pelokkaita ja vahingoniloisia kasvoja. Hän hoippuroi portaita ylös, huoneeseensa. Koetti miettiä sanoman sisältöä, päästä selvyyteen…