Hän syleili Annushkaa. Heidän kyynelensä vuotivat yhteen, ja tässä yhteisessä tuskassa oli jotakin yhdistävää ja sovittavaa.
"Olen kaivannut sinua, Annushka. Sinä olet ainoa…"
Hän nosti liinan silmilleen. Hänen ääneensä tuli väsynyt sävy.
"Keisarin epätoivo särkee sydämeni. Meitä onnettomia poloisia…"
Sitten hän, suoristautuen, alistuvaisesti jatkoi:
"Tämä on Jumalan sallimus, Annushka. Hänen tiensä ovat tutkimattomat. Ja jos hän on katsonut hyväksi kutsua uuden valtakunnan julistajan luokseen…"
Hän teki myöntävän liikkeen päällään.
"Koettakaamme yhdessä ajatella häntä, Annushka."
Hän nousi omituisen liikutuksen valtaamana. Meni huoneen poikki. Piti otsaansa hetkisen painettuna ikkunaa vasten, johon talvi-illan kajastus loi heikon ruusunvärisen hohteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukahduttaa vastentahtoisen liikutuksen sielussaan.
"Koettakaamme tulla hyviksi, Annushka."