"Kun rauha tulee… onko sittenkään levollista? Lepoa? Lepoa? Oi!… Päätäni särkee, Nikolai! Ja Rasputin on kuollut…! Murhattu! Hänen ruumiinsa on tuotava Tsarskoje Seloon. Tahdon rukoilla häntä antamaan meille rauhan. Vain rauhan… Sen uuden, henkisen Venäjän, josta hän puhui…" Hän katsoi tiukasti ja tutkivasti keisariin. "Minä en enää usko siihen, Nikolai. Valo on sammunut. Ja me olemme väsyneitä ja tahtoisimme nukkua…"
Perintöruhtinas Aleksei sairasteli. Hänen jalassaan oleva haava, joka oli taas auennut, piti häntä vuoteessa ja karkoitti hänen entisen hilpeytensä kokonaan.
Puuttuiko häneltä Rasputinin maagillinen voima, joka oli torjunut pojan hermostuneita taipumuksia?
Aleksandra Feodorovna istui hänen vuoteensa vieressä, piti hänen kättään omassaan ja puhui hänelle tuhansia lohdutuksen ja hellyyden sanoja, joita poika raukeasti hymyillen kuunteli.
Hänen kalpeissa, hiukan kyllästyneissä pojankasvoissaan oli merkillinen varhaiskypsä ja kuihtunut piirre. Vasta kun tuli puhe keisarin uudesta matkasta suureen päämajaan, tuli hänen hämärään katseeseensa valon pilkahdus.
"Pääsenkö minä mukaan?"
Aleksandra Feodorovna huoahti. Hän käänsi kasvonsa pois eikä vastannut.
"Freedericks sanoi, ettei ole varmaa, otetaanko minut mukaan…"
"Voi, lapseni… olisiko sinusta ikävää, ellet pääsisi?"
Pojan puoliavoin suu värähti.