"En tiedä", mutisi hän puolittain uhkamielisesti.
"Siellä on niin kirjavaa… niin vilkasta…"
Hänen hartiansa liikahtivat hiukan. Siinä ilmeni epämääräistä kaipuuta, joka hetkeksi katkaisi ennenaikaisen kyllästyneisyyden siteet. Aleksandra Feodorovna silitti hänen tukkaansa… hänen käsiään. Hän tunsi, etteivät sanat voineet heikentää pojan vaikutteita, tunsi, että hän oli taas jäävä yksin, seuralaisenaan kaikki äidin tuskat ja huolet…
Yksin…! Yksin! Hänestä tuntui, kuin se tästä lähin olisi hänen kohtalonsa…
Keisari halusi ottaa Aleksein mukaansa suureen päämajaan. Hän tunsi aina katkeraa kaipausta, kun poika ei ollut hänen luonaan. Eikö niin ollen ollut puolison, äidin, velvollisuus…?
Keisarinna huokasi. Kukapa äiti ei olisi tahtonut varjella lastaan levottomilta ja huonoilta vaikutuksilta? Ja sittenkin… sittenkin…
Välittömän tunteen valtaamana hän kumartui Aleksein puoleen.
"Sinun täytyy lähteä, kuuletko? Minä tahdon, että lähdet… Minä tiedän, ettet unohda staretsia etkä äitiäsi."
Mutta kun poika riemastuneena kietoi laihat käsivartensa äitinsä kaulaan, tunsi hän kuitenkin kuumia pisaroita putoilevan kasvoilleen. Aleksandra Feodorovna tunsi samaa kuin näyttelijätär, joka näkee olevansa pakotettu näyttelemään huonon ilveilyn loppuun saakka.
Eikö tämä ollut typerää? Koettaa uskotella saavuttavansa menestystä, johon ei itse enää oikein voi uskoa. Koettaa näyttäytyä hilpeänä ympäristölleen, jottei antaisi sille aihetta vahingoniloon. Ja kuitenkin tietää, ettei tuo itsensä ja muiden pettäminen oikeastaan enää maksanut vaivaa…