Pietarissa seurasi kapinayritys toista. Kokonainen sarja kumouksellisia tekoja, joiden järjestely ilmaisi ajattelevien aivojen olevan toimessa. Venäjän kansan aivojen, jotka alkoivat työskennellä, raskaasti kuin huonosti öljytty kone.
Entä ministerit?…
Trepov — Protopopov — Stürmer… Taas uusi suunta! Kuinka monennen kerran? Viimeisenkö?
Sergei Juljevitshin ajat olivat menneet. Uusi sukupolvi oli kasvanut suureksi. Uusi polvi, joka kohotti kätensä rauhaa vastaan. Joka tahtoi nähdä raunioita…
Yksinvaltainen puolue — oliko sellainen vielä olemassa? — vapisi nähdessään duuman vallan yhä kasvavan, kun tämä oli jo saanut maaseuduilta johtajia, joita vastaan tsaarivalta oli voimaton. Nimiä, joita ympäröivät kohtalokkaat enteet.
Miljukov — Tsheidse — Kerenski…
Olikohan viisasta hymyillä niille ja kohauttaa olkapäitään? Ei hymyilty enää. Näyteltiin ilveilyä totisin kasvoin, kyllästyneinä niihin osiin, joita kohtalo oli määrännyt esittämään.
Vastoin Aleksandra Feodorovnan toivomuksia ja pyyntöjä oli kenraali Aleksejev ruhtinas Barjatinskin avulla saanut keisarin lähtemään suureen päämajaan. Nikolain oli kuitenkin täytynyt päättää jättää Aleksei kotiin. Perintöruhtinaan sairaalloisuus antoi nyt kuten ennenkin aihetta pelkoon.
"Hän ei tule paremmaksi, ennenkuin rauha on tullut", oli Aleksandra
Feodorovnalla tapana sanoa alakuloisesti hymyillen.
"Ja sittenkään…"