Vihdoin, käyttäen hyväkseen hetkistä, jona häntä ei huomattu, hän lähestyi keisarinnaa.
"Hän on täällä, teidän majesteettinne…"
"Kuka?"
Annushka kohotti sormen suulleen.
"Starets", kuiskasi hän salaperäisesti.
Aleksandra Feodorovna hätkähti. Sitten hän hymyili.
"Puistossako?"
"Olen käskenyt viedä hänet holviin…"
"Ah!… Se on hyvä… hyvä! Kiitos, Annushka". Hän kietoi käsivartensa
Vyrubovan kaulaan ja suuteli häntä.
Rasputinin ruumis lepäsi vartavasten sille rakennetussa hautaholvissa, joka sijaitsi eräässä Tsarskoje Selon puiston salaisessa sopukassa, ja jonka päälle — keisarinnan toivomuksesta — oli rakennettava vihitty kappeli. Se oli nostettu ruumisalttarille, puettuna samaan ruskeaan kaapuun, jota vainaja oli pitänyt eläessään, karkeissa, vahamaisissa käsissään kömpelötekoinen, puinen ristiinnaulitunkuva — muisto Siperiassa olonsa ajoilta, jolle hän antoi vertauskuvallisen merkityksen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ilmeettömät ja niissä oli tyly piirre, jota ei oltu huomattu hänen eläessään ja joka sentähden hiukan kummastutti katsojaa. Ruumiista lähtevä ihomaalin ja palsamoimisaineiden tuoksu täytti pienen holvin huumaavalla ilmakehällä, joka merkillisesti kiihotti Aleksandra Feodorovnan väsyneitä hermoja.