Näiden tuoksujen salaperäinen henkäys, joka muistutti Rasputinin mahtavaa läsnäoloa, hiveli otsaa kuin hengitys suusta, joka himmennetyllä äänellä puhui pyhistä ja tuntemattomista asioista.
Keisarinna rukoili useita kertoja päivässä Rasputinin arkun ääressä. Aluksi oli Annushka saattanut häntä, mutta sitten jäänyt pois arvellen läsnäolonsa jotenkin häiritsevän keisarinnaa…
Aleksandra Feodorovna ei uudistanut kehoitustaan…
Ollessaan yksin vainajan luona hän sai voimia salatuista lähteistä, jotka pulppusivat hänen olemuksensa pinnan alla. Hän muuttui toiseksi kuin todellisuudessa oli. Hovielämän raskas ilma haihtui; hän tunsi ympärillään vapauden ja hengen ilmapiirin, ikäänkuin sielu alkaisi irtautua ruumiin kahleista ja palata takaisin omiin alkuperäisiin maailmoihinsa…
Hän oli yksi miljoonien joukossa, syntinen ihminen, joka sovituksen riemun valtaamana sopertaa kiitosrukouksia ja sälyttää toisten vikoja omille hartioilleen voidakseen olla varma korkeimman, kaikkihyvän Olennon armosta, joka antaa kaikki anteeksi. Hän oli samanlainen kuin miljoonat muut…
Hitaasti, herkeämättömästi liikkuivat hänen kätensä hänen rukoillessaan. Hän ei enää käsittänyt arvoituksia, jotka olivat häntä painaneet. Eikö kaikkien arvoitusten ratkaisu ollut Jumalassa? Äärettömässä?
Hän värisi onnesta koskettaessaan huulillaan arkun metalliosia…
Karkeasti ja kiireessä kokoonkyhätyn holvin huone oli puolipimeä ja ahdas. Lautojen liitoksessa olevasta raosta virtasi valoa — kapea, nauhamainen juova, joka vaalean pölyviivan tavoin lankesi pitkin kaavun poimuja ja sai kuolleen kaulassa riippuvan pienen norsunluulevyn hohtamaan. Siinä saattoi erottaa taiteellisesti maalatun pyhänkuvan ja nimikirjoitukset. Keisarinnan ja hänen tyttäriensä nimet.
Aleksandra Feodorovna hymyili. Ei mitään arvoitusta enää! Vain sulautumista Pyhään, Äärettömään!
Hämmentyneenä ja onnellisena hän haparoi uloskäytävälle.