"Onko sinun ikävä?" kysyi Aleksandra Feodorovna.
"On… Täällä on niin hiljaista. Olga ja Tatjana ompelevat haavoittuneille."
Aleksandra Feodorovna suuteli häntä ja kääntyi helpotuksesta huoahtaen ovelle.
Mutta kalpeus ja pelko eivät poistuneet hänen kasvoiltaan. Annushkan sanat piileskelivät hänen jäsenissään. Mitä Annushka tahtoi? Mitä tahtoi kansa? Suuriruhtinaat?
Oliko se lopultakin jotakin enempää kuin ilveilyä?
Keisari oli päämajaan lähtiessään ollut totinen. Hyvin totinen… Keisarinna oli arvellut sen johtuneen hermokiihoituksesta. Ei ihmekään Smolenskin tapauksen jälkeen. [Keisarin käydessä eräässä Smolenskin sairaalassa oli muudan kuumesairas sotilas herjannut häntä ja syyttänyt häntä sodan alkuunpanijaksi.]
Silloin oli Boris Vladimirovitsh saanut tilaisuuden osoittaa kehuttua alttiuttaan. Kävisikö samoin jollakin seuraavalla kerralla?…
Keisarinna oli laskenut hovinaisensa luotaan ja vetäytynyt yksityishuoneisiinsa. Hän tahtoi olla yksin… johtaa ajatuksensa toisaalle… lukea.
Hän selaili rauhattomana. Elisabet Obolenskajan oli täytynyt hankkia hänelle kirjoja: Bradleyn "Life of Arabella Stuart" ja Thorntonin "The Stuart Dynasty". Mutta nyt hän ei kuitenkaan kyennyt ohjaamaan ajatuksiaan määräämälleen uralle.
Eikö oikeastaan ollutkin typerää syventyä mietiskelemään menneiden aikojen historiallisia tapauksia, kun nykyajalla oli sellaisia yllin kyllin tarjottavana?