Hän nousi, antoi kirjan pudota lattialle eikä huolinut nostaa sitä sieltä.
Ah, näitä historiallisia tapauksia!
Muutaman päivän kuluttua oli duuman taas määrä kokoontua. Tiesikö se sitä onnettomuutta, joka oli ilmassa ja jota kukaan ei kyennyt määrittelemään? Vai jotakin muutako? Vielä jotakin muuta? Poliittinen taivas oli täynnä mahdollisuuksia.
Pietarin kaduilla tungeskelivat ihmiset julistusten ympärillä, jossa väestöä kehoitettiin pysymään rauhallisena ja muussa tapauksessa uhattiin ankarilla rangaistuksilla. Metelin sattuessa tulisivat kasakat nagaikkoineen ajamaan väkijoukkoon…
Aleksandra Feodorovnaa kauhisti.
Hirveätä… hirveätä! Ja keisari? Jättikö keisari hänet yksin? Istuiko hän Mohilevissa odottaen ihmettä, joka antaisi hänen käsiinsä armeijan vallankumouksen kukistamiseksi?
Voi, ihmeitä ei enää ollut, senjälkeen kuin pyhän miehen kuulien lävistämä ruumis oli kiskottu esille Nevan vedestä.
* * * * *
Duuma asettui vastustamaan keisarivaltaa. Syyti inhottavia syytöksiä, jotka niiden kohtuuttomuuden tähden jäivät torjumatta. Tämä kaikki tuntui suunnattoman suuren rovion syttymiseltä.
Talvipalatsin katolta käsin vallitsivat sotaministeriön määräyksestä sinne asetetut konekiväärit ympäristöä. Oli ehkä epäviisasta muistuttaa näin kouraantuntuvalla tavalla kansalle "verisen sunnuntain" tapahtumia. Vai oltiinko tosiaan vielä vakuutetut vanhojen keinojen pettämättömyydestä?