"En usko sitä! Ne ovat valheita ja sanomalehtien keksintöjä. Minä luotan Jumalaan ja sotajoukkoon. Nämä kaksi eivät vielä ole meitä hyljänneet!"
Hän seisoi suuriruhtinaan edessä majesteetillisena ja suorana. Näki hänen kasvonsa kuin harson läpi! Nuo raa'at, ilkeästi hymyilevät kasvot.
Arvokkuutta! Arvokkuutta!… Eikö hän ollut keisarinna? Vai eikö hän ollut enää? Typerä ajatus! Ei, ei sentään niinkään typerä!
Hirviö seisoi hänen edessään, irvisti julmasti, iski kyntensä hänen niskaansa. Mutta hän ei tuntenut kipua. Omituista! Tahi eihän se ollut mitään omituista. Oliko hänen keisarinnanarvonsa ollut muuta kuin tyhjä lauseparsi?
Hän hymyili keveästi ja vapautuneena. Mutta tuossa hymyssä oli jotakin sekavaa.
Ei enää keisarinna! Se oli sittenkin käsittämätöntä!
Ja lisäksi tämä hiljaisuus, tämä epävarmuus. Tsarskoje Selo vieraiden vallassa. Uusia kasvoja käytävillä. Mitä hänestä tahdottiin? Ja keisari? Missä oli keisari? Elikö hän? Eikö hän tullut suojelemaan lapsia?
Ei tullut keisari, vaan muuan outo mies, jolla oli kapea, älykäs pää ja jonka silmissä paloi kiihkoilijan hehku, ilmoitutti itsensä hänelle.
Nimi, joka tuntui hänestä tutulta, mutta jota hän ei kuitenkaan voinut muistaa.
"Kerenski…"