Hän loi keisariin tuskaisen, tutkivan katseen, huokasi raskaasti, havaitessaan suun kiusaantuneen piirteen…
Keisari pysähtyi puolisonsa eteen ja kohotti hänen kätensä huulilleen.
Omituinen tunne valtasi hänet.
Tämä nainen, joka oli kulkenut hänen sivullaan tähän päivään saakka, oli erilainen kuin muut. Oli kuin rauhallinen ankkuripaikka hovin levottomassa aallokossa. Oli hänelle ehdottomasti uskollinen, hänen omansa…
Hän tunsi kuin liikutusta mielessään. Ja ensi kerran hänet valtasi tämä miehinen tunne: hän tunsi olevansa tämän naisen suojelija.
Hän sanoi:
"Rauhoitu, Aleksandra! Kaikki kääntyy hyväksi. Jumala ja Pyhä neitsyt auttavat…"
Keisarinna hymyili jo taas, kääntyessään lähtemään… Nöyrää, itsetiedottoman pilkallista hymyä.
Keisari katsoi hänen jälkeensä, tuijotti oveen, joka avautui ja sulkeutui taas… Miettivästi ja hiukan levottomasti. Ikäänkuin olisi hänen hartioillaan tästä hetkestä alkaen levännyt raskas edesvastuu.
Hän toimi tosiaan… Ehkä ensi kertaa elämässään… ehkäpä viimeistäkin. Näytti Maria Feodorovnan ylenkatseellisen olkapäiden kohautuksen, yliprokuraattorin jäykän halveksimisen olevan aiheettomia… Kutsutti salaliittolaiset luokseen — yksitellen, viattomalla tekosyyllä, joka näytti soveliaalta hälventämään tarkkanäköisimpienkin epäilykset. Avasi, kun seura oli täysilukuinen ja tarkkaavat silmäparit alkoivat vaihtaa epäluuloisia katseita, oven etuhuoneeseen, jossa valittu joukko preobrashenskilaisia odotti keisarillista käskyä.