Jotkut heistä, jotka tilaisuudessa tai toisessa olivat nähneet Aleksandra Feodorovnan, eivät olleet kyenneet säilyttämään hänen kuvaansa mielessään.
Hänen kalpea suloutensa häipyi muistojen joukkoon. Tarvitsi korkeampia, räikeästi väritettyjä piirteitä, jos mieli jättää itsestään muiston näihin yksinkertaisiin sieluihin.
Mutta Aleksandra Feodorovna halveksi kauneusvälineitä, samoin kuin hänestä oli vastenmielistä kosiskella monipäisten joukkojen suosiota.
Kaskuja hänen elämästään kierteli siellä täällä. — Kuinka hän oli yrittänyt kätkeytyä loistavan kirjaviin venäläisiin kansallispukuihin ja kuljeskella tuntemattomana pyhäpukuisessa kansanjoukossa, kunnes ankarat hovisäännöt olivat kieltäneet häneltä tämän rattoisan, viattoman huvin.
Kukaan ei voinut tutkia näiden juttujen todenperäisyyttä. Mahdollisesti ne olivat tekaistuja, lasketut liikkeelle pitämään laimenevaa mielenkiintoa nuorta keisarinnaa kohtaan vireillä. Mahdollisesti niissä piili hitunen totuuttakin.
Kaskuja kerrottiin, niille hymyiltiin ja sitten ne taas unohdettiin.
Keisarinnan suhdetta kansaansa ne eivät muuttaneet. Hän pysyi sinä, minä oli ollut: luoksepääsemättömänä, pois vetäytyneenä, seurustelussa vieraampien kanssa jääkylmänä…
Moskovassa tuskin tiedettiin nuoren keisarinnan sielläolosta.
Hän ajoi harvoin ulos, valmistautui pyhiin velvollisuuksiinsa ja kävi joka päivä seurueensa saattamana Blagovieshtshenskin kappelissa rukoilemassa, seinäverhon takana, ihmeitä tekevän madonnankuvan välittömässä läheisyydessä.
Hänen silmänsä näyttivät vajonneilta ja loistivat sisäisestä näkemyksestä, kun hän vihdoin nousi polviltaan, ja hänen käyntinsä oli hapuileva ja horjuva kuin näkijän.