Pobjedonostsev, isä Joann… Maria Feodorovna… eivätkö he olleet renkaita samassa ketjussa… Ketjussa, jonka tarkoituksena oli kahlita ja surmata?… Kädet hankautuivat verille, koettaessaan irroittaa sen taipuvia, metallinhohtoisia renkaita.
Yksinäisenä ja voimattomana…
Aleksandra Feodorovna kuunteli valveilla Tsarskoje Selon leutoina kesäöinä. Tuuli humisi puissa. Leukoijat ja myöhäiset, sinipunervat akaasiat levittivät suloisenraskasta tuoksuaan. Mereltä päin henki viileästi, suhisi kuin valkohohtoisten joutsenten hiljainen, melankolinen, häipyvä souto… Suuren Katarinan veneet uivat kuin kultaiset silmät surullisessa yössä.
Toisinaan kuului lapsenitkua…
Keisarinna nousi vuoteestaan, riensi viereiseen huoneeseen, kumartui pitsiverhoisen, pienen vuoteen yli… Vieressä kuului englantilaisen hoitajattaren syvä hengitys.
Vilusta väristen Aleksandra Feodorovna putkahti takaisin vuoteeseensa. Englannitar oli uskollinen, mutta itsekäs. Yhtä kylmää, persoonatonta, kuin hänen ulkomuotonsa, oli hänen uskollisuutensa. Toisin kuin venakkojen…
Aleksandra Feodorovna ei milloinkaan ollut tarkemmin ajatellut, miksi hän ei luottanut tähän kansaan. Ehkä hän teki väärin. Mutta se oli kuin vaistomainen aavistus, joka sai hänen rintansa puristumaan kokoon.
Tietenkin oli poikkeuksia… Vyrubova… Freedericks… Witte…
Aleksandra Feodorovna säikähti muistaessaan tämän nimen. Witte?
Kylmä ja persoonaton oli hänkin, mutta hänen silmissään välähteli itä-aasialaisen oveluutta… Hänen luokseen oli Witte tullut, tarjonnut hänelle liittoa…