Menneisyys oli suljettu ja haudattu. Oliko Nikolai sen unohtanut?
Aleksandra Feodorovna ei sitä tiennyt. Hän vältti Nikolain läsnäollessa johtamasta puhetta tuohon vaaralliseen aineeseen…
Kun keisari liikkui suuriruhtinaiden ahnaiden katseiden välissä, tietäen tuosta hetkestä lähtien, että nämä olivat hänen vihollisiaan, kun hän kohdisti väsyneet silmänsä, jotka antoivat hänen kalpeille kasvoilleen luontaisen, hiukan väsähtäneen ylhäisyyden leiman, miltei rukoilevin ilmein itseään ympäröivien henkilöiden uurteisiin piirteihin, silloin tunsi hänen puolisonsa toisinaan, että hänen täytyisi vihata, halveksia tuota miestä…
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän häpesi sellaista tunnetta.
Rakastihan hän puolisoaan…
Heikkous oli onnettomuus, ei mikään rikos… Tahi olikohan se vain heikkoutta?… Ehkäpä viisautta?
Aleksandra Feodorovna oli oppinut ymmärtämään, että vain leijona tahi kettu kykenisi pitämään hallussaan tätä valtaistuinta. Oliko viimeinen itsevaltias jompikumpi näistä kahdesta? Hän melkein toivoi sitä… Hallitsijan itsensä tähden, joka oli tahtonut parasta, pukenut rohkeimmat ajatukset sanoihin.
Tuon papillisen ennustuksen tähden, joka häntä pelotti… Nikolai
Aleksandrovitsh voisi luovuttaa kruunun voimakkaammalle veljelleen
Mikaelille.
Niin oli sanonut pappi… ihmeiden tekijä… Oli hetkiä, jolloin Aleksandra Feodorovna hymähti isä Joann Kronstadtilaisen ihmeparannustöille, nauroi hänen ennustuksilleen.
Sitten hän taas tunsi epämääräisen kammon raskaasti painavan mieltään.
Kummalliset voimat taistelivat hänen sielustaan.