"Minun mielipiteeni on miehen, jonka ainoa kunnianhimo on saada palvella isänmaataan…"
Tuo kuului jäykältä, mahtipontiselta ja senvuoksi ehkä vähän vakuuttavalta.
Besobrasov hymyili yhä.
"Koko Venäjänmaassa ei ole ainoatakaan, joka rohkenisi epäillä teidän ylhäisyytenne suoramielisyyttä. Ei missään ulkomailla ketään, joka uskaltaisi tahrata suunnitelmaamme maailmanrauhaksi, epäilemällä sen vilpittömyyttä."
Hänen äänensävynsä oli moitteeton, kunnioittava ja suora. Mutta ministeri tunsi hänen sanoissaan piilevän ivan läimäyttävän itseään vasten kasvoja narrintiu'uillaan.
Hän kumarsi ääneti, vastaamatta. Hän tunsi, että muinainen vastustaja oli jälleen voimissaan, että kova, sotainen tahto nousi hänen omaansa vastaan…
Taistelu epätasaisin asein. Ja keisari? — Hän kohautti olkapäitään.
Keisari oli oppinut paljon, paitsi yhtä: erottamaan oikeaa väärästä… Keisari herätti toiveita ja petti ne jälleen. Puhui rauhasta ja juoksi mystillisten veijarien jäljessä, kuullakseen esi-isäinsä henkiä puhuteltavan.
Witte hymyili ylenkatseellisesti. Hän oli väsynyt, väsynyt ja uupunut. Valtakunnan eteläosissa oli puhjennut levottomuuksia. Työväki kapinoi… kaikista parannuksista huolimatta. — Ylioppilaiden keskuudessa rehoittivat Aleksanterinaikaiset kumoukselliset aatteet. — Liian paljon räjähdysaineita oli kasaantunut. — Yksi ainoakin kipinä…
Rahaministeri pudisti päätään. Kipinä voitiin sammuttaa. Täytyi sammuttaa… Hänen kasvonlihaksensa jännittyivät, kävivät koviksi ja päättäviksi.