Keisarinna, joka ei kyennyt synnyttämään vallanperijää valtakunnalle!
Äiti, jonka kiihkein kaipaus oli jäävä tyydyttämättä…
Ilkeä kuiskina kävi keisarin selän takana, pumpuliin käärittyjä ivanuolia tuntui sinkoavan noita väsyneitä parrakkaita kasvoja kohti, joiden suurissa silmissä oli alakuloinen ja hämärä katse…
Maria Feodorovna oli pahin kaikista… Hän ei voinut antaa vihatulle saksattarelle anteeksi vaikutusvaltansa menettämistä. Valtansa raunioilla hän koetti uudelleen elävöittää menneisyyttä, viekkaasti anastaa uudelleen käsiinsä sen, mitä oli menettänyt.
Talvipalatsin juhlissa hän oli todellinen keisarinna, hän se jakeli mainioita hymyilyjään, sirotteli suosion- ja armonosoituksia loistavaan joukkoon.
Aleksandra Feodorovna näytti hänen rinnallaan töykeältä ja ylpeältä. Katkera piirre, joka viimeisen suuriruhtinattaren syntymän jälkeen oli ilmestynyt hänen suupieliinsä, teki hänet vanhemman näköiseksi, kuin hän todellisuudessa oli. Hänen olemuksessaan alkoi näkyä piirteitä, jotka muistuttivat Elisabet Feodorovnaa. —
Sisarukset näkivät toisiaan harvoin. Suuriruhtinatar vietti huomaamatonta elämää Moskovassa, keräsi ympärilleen pappeja ja ihmeellisiä pyhiä miehiä valtakunnan kaikilta ääriltä ja itki yksinäisinä hetkinä omaa lapsettomuuttaan ja Sergei Aleksandrovitshin paheita.
Aleksandra, joka toisinaan tunsi kaipausta, huumasi sen suitsutuksella Tsarskoje Selon kappelissa ja mietiskeli merkillisiä ongelmia, joihin hän löysi ihmeellisen täydennyksen oikeauskoisen kirkon opissa.
Hänen oma elämänsä ilmestyi hänelle omituisena näkynä. Se oli kaksoiselämää. Hänen toinen minänsä erkani hänestä, kulki päivänpaisteessa, nauroi, oli iloinen ja katseli ihmettelevin silmin etäisyyteen yli päivänpaisteisten vuorien ja vihertävän virran…
Oli hetkiä, jolloin hän muisteli tätä selvästi, kiduttavan selvästi. —
Mutta se oli mennyttä, se ei enää ollut todellisuutta. Näytti vain viuhtovan hänelle kaukaa valkoisilla hunnuilla…