Silloin sanoi Ambrogiuolo: Bernabò, en ollenkaan epäile, että sinä luulet puhuvasi totta; mutta, mikäli minusta tuntuu, olet sinä liian vähän ottanut huomioon asiain todellista luonnetta; sillä jos sen olisit tehnyt, niin enpä luulisi sinua niin paksujärkiseksi, ettet olisi huomannut tässä asiassa seikkoja, jotka panisivat sinut puhumaan moisista aiheista hiukan varovaisemmin. Ja ettet luulisi, että me, jotka olemme puhuneet vaimoistamme hyvin vapaasti, uskoisimme vaimojamme toisenlaisiksi tai toisesta aineesta tehdyiksi kuin sinun, vaan että me puhumme luonnollisesta asiantuntemuksesta, niin tahdonpa hiukan selitellä sinulle tätä asiaa. Minä olen aina kuullut, että mies on kuolevaisten joukossa kaikkein jaloin olento, mitä Jumala on luonut, ja jota sitten seuraa nainen. Ja tosiaan on mies, niinkuin yleensä uskotaan ja teoissa nähdään, heistä täydellisempi; ja koska hän on täydellisempi, niin epäilemättä hänellä on enemmän vakavuutta ja luonteenlujuutta, kun taas naiset yleensä ovat häilyväisempiä. Ja miksi niin on, sen voisi todistaa monilla luonnollisilla esimerkeillä, jotka kuitenkin aion nyt jättää luettelematta. Jos nyt siis mies, joka on vakavampi, ei voi hillitä itseään, vaan taipuu, tuskin kannattaa mainitakaan, jo senkin tahtoon, joka häneltä rakkautta pyytää, ja sitä enemmän haluaa sitä naista, joka häntä miellyttää; eikä ainoastaan halua, vaan tekee minkä voi saadakseen olla sen kanssa yhdessä, ja kun tällaista ei tapahdu ainoastaan kerta kuussa, vaan tuhannenkin kertaa päivässä: niin kuinka saatat toivoa, että jo luonnostaan häilyvä nainen voisi vastustaa niitä rukouksia ja imarruksia ja lahjoja ja muita tuhansia keinoja, joita viisas mies, joka häntä rakastaa, käyttää? Luuletko, että hän voi hillitä tunteitaan? Toden totta, vaikka sinä niin vakuuttaisit, minä en uskoisi, että sinä itsekään sitä uskot. Ja sinä itsehän sanot, että vaimosi on nainen ja että hän on lihaa ja verta niinkuin muutkin naiset. Mutta jos niin on, niin hänellä on kai myöskin samat pyyteet ja samat voimat näiden luonnollisten halujensa vastustamiseksi kuin muilla naisilla. Siksi on mahdollista, olkoon hän miten kunniallinen tahansa, että hän tekee samaa, mitä muutkin naiset tekevät. Eikä mitään mahdollista sovi niin kiivaasti kieltää tai väittää sen vastaista, kuin sinä teit.
Bernabò sanoi: Minä olen kauppias, enkä filosofi, ja vastaan sinulle niinkuin kauppias. Ja siksi sanon, että tiedän kyllä sellaista kuin sinä puhut voivan tapahtua typerille naisille, joilla ei ole yhtään häpyä. Mutta ne, jotka ovat älykkäitä, ovat niin huolehtivia kunniastaan, että tulevat sitä varjellakseen vielä voimakkaammiksi kuin miehet, jotka eivät siitä liioin välitä. Ja sellainen on myöskin minun vaimoni.
Ambrogiuolo vastasi: Tosiaankin, jos naisille joka kerta, kun he sellaisiin antautuvat, kasvaisi otsaan aika sarvi, joka todistaisi, mitä he ovat tehneet, niin luulenpa, että heissä olisi vähän niitä, jotka niihin antautuisivat. Mutta heille ei kasva sarvea, eikä niihin, jotka ovat viisaita, tule mitään jälkeä eikä merkkiä. Ja koska häpeää ja kunnian-menetystä ei ole olemassa, ellei asia tule ilmi, niin tekevät he sitä aina, milloin voivat salaa tehdä, tai jättävät sen tekemättä tyhmyydestä. Ja ole varma siitä, että ainoastaan se nainen on siveä, jota ei kukaan koskaan viekoitellut tai jota ei ole kuultu, jos hän itse pyysi. Ja vaikka tiedän jo luonnollisista ja todellisista syistä, että asia on siten, niin en kuitenkaan puhuisi siitä näin varmasti kuin nyt puhun, jos en olisi monta kertaa ja monista naisista sitä kokenut. Ja sanonpa sinulle, että jos minä olisin lähellä tuota sinun kaikkein pyhintä vaimoasi, niin luulisin lyhyessä ajassa saavani hänet siihen, johon olen jo muutkin naiset saanut.
Bernabò vastasi vihastuneena: Sanoilla taistelemista voisi kestää vaikka kuinka kauan. Sinä sanoisit, ja minä sanoisin, eikä lopulta selviäisi mitään. Mutta koska sinä väität, että kaikki naiset ovat niin taipuvaisia ja että sinun älysi on niin suuri, niin olen valmis, todistaakseni sinulle, että minun vaimoni on kunniallinen, antamaan vaikka hakata pääni poikki, jos tässä asiassa saat hänet johonkin sellaiseen, mitä haluaisit. Ja jos et sitä voi tehdä, en vaadi sinua menettämään muuta kuin tuhannen kulta-florinia.
Myöskin Ambrogiuolo oli puhuessaan tulistunut ja vastasi: Bernabò, en tiedä, mitä minä sinun verelläsi tekisin, jos voittaisin! Mutta jos haluat nähdä todisteita siitä, mitä olen väittänyt, niin pane puolestasi viisituhatta kulta-florinia, jotka kai sinusta ovat halvemmat kuin pääsi, tuhatta vastaan minun rahojani. Ja koska et ole asettanut mitään määräaikaa, niin minä sitoudun lähtemään Genovaan ja kolmen kuukauden kuluttua siitä päivästä, jolloin lähden täältä, taivuttamaan vaimosi tahtooni. Ja todistukseksi siitä tuon tänne eräitä hänen rakkaimpia esineitään ja niin paljon sellaisia todistuskappaleita, että sinä itse myönnät sen todeksi, kunhan ainoastaan lupaat valallasi minulle, ettet tule sen ajan kuluessa Genovaan etkä kirjoita mitään tästä asiasta vaimollesi.
Bernabò sanoi, että hän suostuu siihen. Ja vaikka toiset kauppiaat, jotka olivat siellä, koettivat estää tätä tekoa, aavistaen, että siitä voisi koitua paljon pahaa, olivat näiden kahden kauppiaan mielet niin tulistuneet, että he sitoutuivat toisten tahtoa vasten toinen toiselleen oikein omakätisillä papereilla. Ja kun sitoumus oli tehty, niin Bernabò jäi Parisiin ja Ambrogiuolo matkusti niin pian kuin voi Genovaan.
Mutta kun hän oli oleskellut siellä jonkun päivän ja tiedustellut hyvin varovasti naisen olinpaikan nimeä ja hänen tapojaan, niin kuuli hän hänestä samaa ja vieläpä parempaa kuin hän oli kuullut Bernabòlta. Ja sentähden hänestä tuntui, että hän oli ryhtynyt hulluun yritykseen. Mutta kuitenkin hän tekeysi erään köyhän vaimon tutuksi, joka kävi usein kauppiaan vaimon kotona ja jota tämä suuresti suosi, ja koska ei muuten saanut eukkoa taipumaan, lahjoi hän hänet rahalla ja kannatti itsensä hänen avullaan taitavasti tehdyssä arkussa, joka hänen tarkoituksiinsa sopi, ei ainoastaan rouvan kotiin, vaan jopa hänen makuuhuoneesensa. Ja sinne pyysi tuo kelpo vaimo, Ambrogiuolon antaman käskyn mukaan, saada jättää arkun muutamaksi päiväksi, niinkuin hän olisi ollut aikeissa lähteä jonnekin.
Kun arkku siis jätettiin siihen huoneesen ja kun yö oli tullut, niin avasi Ambrogiuolo, hetkellä, jolloin arveli rouvan jo nukkuvan, eräiden avaintensa avulla arkun ja nousi hiljaa huoneesen, jossa paloi kynttilä. Tämän valossa alkoi Ambrogiuolo katsella, miten kamari oli rakennettu, ja maalauksia ja kaikkia muita mainittavia esineitä, mitä siinä oli, ja painoi ne mieleensä.
Sitten hän lähestyi vuodetta, ja kun hän näki, että rouva ja pikku tyttö, joka oli hänen vieressään, nukkuivat sikeästi, niin hän veti hiljaa peiton hänen päältään ja näki, että hän oli yhtä kaunis alasti kuin vaatteissa. Mutta mitään merkkiä, johon hän olisi voinut vedota, ei hän huomannut, paitsi yhtä ainoaa, joka oli naisen vasemman rinnan alla, ja se oli luomi, jonka ympärillä oli muutamia kullankellertäviä haivenia. Tämän nähtyään hän peitti hänet hiljaa jälleen, vaikka hänen kyllä teki mielensä, kun näki, miten kaunis nainen oli, uskaltaa henkensä vaaraan ja laskeutua hänen viereensä. Mutta koska hän oli kuullut, miten ankara ja kiivas rouva oli näissä asioissa, niin ei hän uskaltanut. Sen sijaan Ambrogiuolo, joka sai olla suurimman osan yötä mielensä mukaan kamarissa, otti rouvan lippaasta kukkaron ja päällysvaipan sekä yhden sormuksen ja vyön ja vei ne kaikki arkkuunsa ja meni siihen takaisin itsekin ja lukitsi sen niin, että se oli kuin ennenkin. Ja sillä tavalla hän teki kahtena yönä, eikä rouva mitään huomannut.
Kolmantena päivänä palasi köyhä vaimo, niinkuin oli sovittu, noutamaan arkkuaan ja vei sen sinne, mistä oli sen tuonutkin, ja Ambrogiuolo nousi siitä ja palasi, maksettuaan naiselle lupauksensa mukaan, niin nopeasti kuin voi noine tavaroineen Parisiin jo ennen määräajan loppua. Siellä hän kutsui kokoon ne kauppiaat, jotka olivat olleet läsnä väiteltäessä ja lyötäessä vetoa ja sanoi Bernabòn läsnäollessa voittaneensa vetorahat, sillä hän oli tehnyt sen, mitä oli kehunut. Ja näyttääkseen, että se oli totta, kuvaili hän ensin kauppiaan vaimon kamaria ja sen maalauksia ja näytti sitten tavarat, jotka hän oli tuonut mukaansa, väittäen saaneensa ne Bernabòn vaimolta.